Läheltä lähelle.

Kosketukseni.
Ääneni.
Pehmeyteni.


Kaikki taivaan alla lähellä saa.
Sykkimään elämään.
Lähelle aurani tuoksuu.
Läheltä taian naaraa saan.


Haavilla saa, jos osaa nähdä?
Laukku täynnä, jos kiinni kaiken saa? 
                      ?!?

Odota, Nancy!

Lainaa minulle potkusi.
Lahjoita vahvuutesi. 
Opeta minulle älykkyytesi.
Pisaroina luovuutesi minut kastaa.
Herkkyyttä ei poistaa meistä voi. 
On meitä täällä heikkoa niin monta. 

Merry Xmas ~ Song of the day - 12

A song that fits perfectly for.. Christmas. John Lennonin Happy Xmas taisteli paikasta tässä sarjassa mutta voiton vei ruuhkatukkien joukko. Eikä vuosi 1984 ole yhtään hassumpi. 
Joulu ja Do They Know it's Christmas:

Ensimmäinen tanka

 

Kylmän ikkunan

taa peittosi maa alleen

kuoleman sielut.

Syvältä mullan alta

kevään kukka kasvaa saa.

 

© Luna K. Lahti

Viesti aalloilla.

Sinut aaltoihin armotta viskattiin toive matkassasi,

lokit riekkuivat ylläsi, sää oli armoton, olit särkymätön.

Jäit jäihin. Pakkanen sinut yllätti, hidasti.

Jäljen jäähän jätit, aukon viestin matkaan.

Viesti tärkein -Pelasta, pyydän.- joen uomassa

hakijaansa odottaa.

Et ajoissa, et myöhässä.

Et koskaan odotettu, silti toivottu.

Kun joskus pullopostin löytäisin!

 

©Luna K. Lahti

Runotorstai 227.haaste

Kauaksi hän lensi.

Ääretön äänetön parvi

huhuista huolimatta.

Uljaampana koskaan nähty

lennosta nosteen lahjaks sait.

Tiesikö kaipuusta tämä

siipien väli sata, jotta

kaupunki taakse jätä

ei sulla kipua, hätää.

Edessä ja kaukana

ei enää koskaan kotona.

Armosiivet nuo,

pelkkää surua mulle tuo.

©Luna K. Lahti

Isiesi lailla III

Muistatko kun viimeksi nauroimme? En muista minäkään. Olenko kehittänyt herkässä mielessäni suhteemme kauniiksi tarinaksi? Tiesitkö, kuinka paljon suhteemme perus on vaikuttanut minun aikuisikääni? Minä en tiennyt. Ennen kuin vasta sinä päivänä kun kohtalosi antoi sinulle armon ja minulle uuden suunnan elämälle. Anna kun kerron sinulle nyt, kuka olen. Anna kun nyt päästän sinut lähelleni. Sinä muistat ensitapaamisemme. Olit sen kerran aiemmin kokenut mutta hetki oli kuitenkin ainutlaatuinen. Sinä muistat suhteemme kasvun, minä sen irtioton. Olen pahoillani, niin minusta tuntuu hetkittäin joka päivä, joka viikko. Jos keskustelisimme nyt, järkyttyisit. Olisimme molemmat pahoillaan, ennen kaikkea sinä. Joten on onni, että pystyn käymään tämän dialogin itseni kanssa. Älä silti epäröi hetkeäkään, ettenkö vahtaisi näitä sivuja tilanteeseen jossa halaus kertoo lauseen: minä rakastan sinua.

(C) Luna K. Lahti

Song of the day - 11

The best movie song. Näitä on monia. Eräs leffa "soundtrack" ilmestyy tässä viikon sisällä, mikä olisi reilulla neljän etureiden mitalla mennyt edelle. Mainio tämäkin. You could be mine.

Search for beauty, find your shore.

Hetki on kulunut. Pidän ajatusleikistä, jossa on monimerkityksiä. Äärirajoille on hakeuduttava ainakin ajatuksen tasolla. Se leikki, missä nakellaan puukkoa sun sormien välissä. Etkö joskus toivo, että puukko pistäisi. Etkö joskus toivo, että voisit huutaa oikeasta fyysisestä kivusta. Etkö joskus halua tuntea eläväsi? 

Olen myrsky merellä. Olen trombi nurkissassi. Olen hiekkaa silmissäsi. Osaan olla myös hiljaa ja kiltisti. Sitä olen ollut lähes kuuden elämän edestä.

Enkö joskus haluaisi olla lavalla? Enkö joskus haluaisi olla spottien alla? Enkö joskus haluaisi olla esikuva? Enkö joskus haluaisi olla inspiraatio? Ihailtu? Nero? Maestro? Rinta rinnan hulluuden etuovella, valmiina räjäyttämään otsaetulohkon. Hurraahurraa, kuuletko, kaikki kannustavat.

On vain tämä yksi elämä, olen pettynyt valintoihini. Minua ei ole luotu olemaan keskiverto. Väheksyn sanaa keskiverto, ei kenenkään tarvitse kuulua ´keskivertoon´. Olemme tässä ja nyt. Sota itsetuntoni kanssa on taas syttynyt pienen hiljaiselon ja näennäisrauhan jälkeen. En ole kylmä, etsin kauneutta ja löydän saareni. Joskus.

Minne menen? Milloin löydän? Kuka olen? Miksi olen?   

Väriä elämään – musta II ~ Kuinka kaipaus muuttuu.

On kulunut vuosi, kahdestakin näkökulmasta. Elokuu meni ja syyskuun 13.päivä on tältä vuodelta eletty. Tarkoittaen, että tämä narikka on ollut pystyssä yli vuoden. Vaihteleva tahti, vaihteleva mieli ja paljon unohtuneita hetkiä, joskin muutama tallennettu yläkovalevylle. Vieroksun edelleen värejä, etenkin harmaata, vaikka pirulainen pysyy minussa kuin takiainen. Mustan tunteen näkökulma on ja pysyy minussa kuitenkin saaden eri merkityskannan kuin reilu vuosi sitten. Voiko mustaa kutsua pehmeäksi mustaksi?

“Tahtoisin tietää et miksi on niin vaikeaa.” Kysymykseen en ole löytänyt vastausta.

“Valkoinen tuo mieleen lohduttoman kaipauksen. Vihaan sitä.” En enää vihaa, olen päässyt eteenpäin. Kaipaus on kuitenkin lohduton.

“Antaa kuvan muokkautua ajan mukana, ehkä ne kulmatkin sitten pyöristyvät.” Ei teräviä mäkiä, ajatuksia kylläkin. On niitä. Mitä ikinä ajatuksen kertoja minulle halusikaan sanoa, kerron matkan olevan pitkä, en näe porttia, jonka laudat olisivat hiottu pyöreiksi. En vieläkään.

“En osaa nyt nauttia, enkä saa.” Olen oppinut nauttimaan, olen antanut itselleni luvan. Yksi näkökulma kaipauksen muuttumiseen, salliminen. Kivan, hyvän ja naurun kolmiyhteys ja kombinaatio, olen antanut luvan. 

“Haluan tuoda esiin haavoittuvaisen minän.” Olen ollut rehellinen itselleni ja teille. Olen onnistunut. Onnittelut minulle. Teen jotain oikein. En ole pettänyt, tämä on totta.

“Elämä oli sammunut, värit kuolleet.” Olo on harmaa, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Mitäänsanomaton. Haaveet ovat vallanneet minut, väriä siis kenties. En ole kyennyt valottamaan matkaani, en ole kyennyt määrittelemään matkaa vaikka tavoite on mielessä. Totta on kuitenkin se, että hän on kuollut. Hänen värit sammuivat ja sellainen asia kuin ylösnousemus on huijausta, petosta.

“Jotta näytän ja toteutan antamani lupauksen, tarvitsen aikaa.” Tarvitsen aikaa. Lisää.

Olet ollut läsnä yli puolitoista vuotta. Olet muuttanut muotoa. Ensin olit vihainen, koit ettei sinua kuunnella. Sait olla itseksesi kauankin. Ikävä otti välillä paikkasi. Kyyneleet toivat toisaalta parhaimmat ja kuitenkin pahimmat puolesi esille. Olit hetken epätoivoinen, kunnes puhelin soi eräs iltapäivä. Sait hetken itsellesi, oman tilan, Ikävä sai tilaisuuden käsitellä tapahtunutta ja vei sinua eteenpäin. Sait kaverin, Rauhan. Ikävä esitteli hänet sinulle. Te, kolme ystävää vuorottelivat kanssani öisin ja aamuisin. Päivisin taisin selvitä näennäisesti yksin, vaikka tiesit, että tarvitsen sinua. Olit kulman takana siltä varalta että romahtaisin. Ikävä sanoi näkemiin, otit tiukemmin kiinni Rauhasta, taisitte rakastua ja solmia minun elämän mittaisen liiton. Olen hyväksynyt sen, että en enää ikinä ole yksin elämässä. Te, Kaipaus ja Rauha tulette olemaan kanssani läpi elämäni. Välillä tuntuu ruuhkaiselta ja haluaisin vaihtaa paikkaa henkilön jos toisenkin kanssa. Keväällä riitelimme toisinaan, olette kuitenkin antaneet minulle anteeksi, aina. Vaikka Rauha on herkkä ja heikkokin toisinaan, olette antaneet anteeksi sen kun olen kaivannut Ikävää. Olette ymmärtäneet kyyneleeni. Olette antaneet anteeksi hapettoman tilani. Rauha voimistuu päivittäin, hän on vain niin kovin nuori ja tietämätön tapahtuneesta. Annan hänelle aikaa, olen luvannut sen. Vaikka hänen ilkeä veljensä, Rauhaton myrkyttää mieltäni ja ahdistaa minua, ymmärrän että he ovat sisaruksia ja minun tehtäväni on hyväksyä perhe kokonaisuudessaan. Onhan minullakin perhe. On minulla ikävä Ikävää, sitä onneton, riuduttavaa oloa, josta ei ilman maksua pääse eroon. Suru pitää huolen omasta Ikävästäni. Luotan siihen. Mutta nyt olen valinnut sinut, herkän Kaipauksen ja puolisosi Rauhan.

Kynttilä paloi ikkunalaudalla koko pitkän pyhäinmiestenpäivän.

Isä lepää rauhassa, pärjään, olen edistynyt. Olen löytänyt haaveen. Kaipaan sinua.

Siellä rauha missä peitto.

 

Pehmeä kehräys, ei sotaa kulman takana.

Riidelty on, lautanen lensi.

On korjattu sirpaleet, ei sotaleikkejä enää.

On kirveet haudattu ja ovi paikalleen laitettu.

Aivan kuin kietoisimme siivet rauhan kyyhkyn

ympärille sängyn, alle peiton.

Hiuksiasi kiedon

ympärille sormen, alle pään tyynyn asettelet.

On hyvä olla toinen toiselle.

Rakkautta taas rakennetaan,

kodissa meidän.

 

© Luna K. Lahti

 

Runotorstain 223.haaste

Kello ei jätä.

Minä en ole maailmaa varten. Maailma on minua varten. Minä olen kanssatovereita varten. 

Tänään sen sisäistin, rauhan. Sain otettua askeleen. En tiedä mitä kohti. Ei sillä ole väliä. Täytyykö ihmisellä olla tavoitteita? Täytyykö olla kunnianhimoinen? Ovatko nämä elämän hyveitä? Olenko jollain tavalla hyödytön maailmalle, yhteiskunnalle ja veronmaksajille jos minulla ei ole tavoitteita.

Toki haluan tulla hyväksi ihmiseksi. Miten se hyvä sitten määritellään. Ihmisen inhimillisyys, hyvyys ja lempeys eivät ole asioita, joita tavoitella. Ominaisuudet ovat kaikissa ihmisissä valmiina, näin uskon. Erilaiset kohtalot ja ympäristöt ovat joko vahvistaneet näitä ominaisuuksia, pyyhkineet ne kokonaan pois tai jotain noiden väliltä. Minä pyrin vahvistamaan. No joo, joku voisi sanoa, että tavoite tuokin. Myönnän. On tavoitteita ja on tavoitteita eli on pehmeää ja kovaa. Ei ne pahasta ole. Entä jos olen vain herkempi tavoitteiden saavuttamiselle, ainakin niiden kovien. Olenko silloin heikko? Tarkoittaako herkkyys ja heikkous samaa tässä markkina- ja kilpailuyhteiskunnassa?

Jos haluan päättää päiväni tänään, on se maailman menetys. Mitä minusta olisikaan voinut tulla omassa tahdissa, omien ajatuksien avulla. Sitä maailma ei koskaan saisi tietää.

Minun ei pidä tehdä maailmasta valmista. Ei kenenkään. Maailma ei tule koskaan valmiiksi.

Minulla oli eilen kiire. Tänään koin rauhan. Olen rauhassa sohvalla, selän takana kaksituhattakuusi asiaa hoidettavana. Ne odottavat. Minä kokoan pala palalta itseäni juuri nyt. Kirjoitan ja kuuntelen Sibeliuksen Finlandiaa, rauhaisan mahtipontista.  

Askel

Hyppy kiirehdi.

Katso, et ole ensimmäinen.

Katso, kello on jo kaukana.

Hoppa hoppa hengitys

et tahdissa pysy.

 

Kiireelle menetetty aika.

Loikalle annettu valta.

Kello kaulalla kiristämässä.

Askel jäljessä.

Pyörit ja pyörit.

Et pois pääse.

 

Mun kengät kulutettu kaipuusta kiireettömyyteen.

Askeleelle paljas maa,

maa paljaalle iholle.

Lämmin kylmää vasten, kipristelee.

Pehmeä kovan kohtaa, vieläkin kipristelee.

Paljas askel pakosta hiljennetty.

Askel kerrallaan.

Ehdin.

 

©Luna K. Lahti

Tilit tasan.

Kulman jos toisenkin takaa ilmestyy menneisyyden velkoja. Kuinka nämä tilit saisi selväksi? Erittäin surkeaa on jättää asiat taakse. Mieli ei jätä rauhaan.

Psykologi kehotti aukaisemaan uuden oven. “Kyllähän se vanha mieleen uppoaa, aika unohtaa.” Päässä tulee liikaa jos kymmeniä ovia on selällään. Kylmää. Kuinka elää yksinkertaisesti? Kuinka olla ajattelematta? Eikö se ole elämän tuhlausta. Juostaan läpi vuodet. Suoritettaan. Tehdään muksut. Itketään yöt. Pinnistellään päivät.

Toisaalta pitääkö elämästä tahtoen tehdä vaikeaa? En voi elää itsessäni, jos vain olen ja suoritan.

Elämän tarkoituksen tie on vaarallinen? Ajattele, jos päädyn ajatukseen, että ihmiselämän tarkoitus on olla vain ajattelematta, tehdä vain, mitään kyseenalaistamatta, ja pohtimatta. Voisin yhtälailla valuttaa vereni nyt.

“Mä oon kuolemankielissä aina, kun nojaan elämään.”

Monta murua – oodi mustalle.

Ryyni mustassa, lasken kaikki ne.

Yhdeksän pientä.

Neljä suurempaa.

Yksi tärkein.

Veitsellä halkaisen mehukkaan.

Matkaan ääntä mene jo.

Yhden lokki varastaa.

Musta palaa lautaselle.

Tiistaisin.

Lasken ryynit taas.

Monta murua.

© Luna K. Lahti

220.haaste

Mustan kirjaimen unelma.

 

Valkean polun varrella mustia roskia.

Palaa karrella kaaren moskia.

Siivu siivun perään kerään.

Laukutan mukaan avut.

Toisten hylkäämät tavut.

Asettelen.

Vieraista avuista uutta lois.

Sivu sivun perään.

Kertomuksen tois.

Ja pelkonsa unohtaa vois.

 

© Luna K. Lahti

 

Runotorstain 217.haaste

Veitsi valtimolla.

Vaaran huiput erämaan sydämessä.

Vaalit maan syntyä.

Sykkiä punaisena tahdoit.

Joutsenista tuonelan haaveilit vain.

Veitsi viiltää seinämän.

Vana verenä kasvaa.

Vastahan synnyin.

Hiljaisuudessa kasvoin.

Kuun kierron ajan tyyni.

Polku kerran heikko.

Veitsi valtimolla.

Tuonelaan vaellan.

(c)Luna K. Lahti

Sururumpu.

Pieniä vaaleita.

Helmiä haaleita.

Poskella suolaisia, ikkunalla makeita.

Katso ruudulla tanssia sateen.

Vaan toinen toistaan rytmin jatkeen.

Lammikossa kumpparin verran, joessa hukkumisen kerran.

Lampi särkyy pisaroista.

Sade hiljaisuuden huuhtelee.

Peltikattounelma mökillä hiljaisuuden alla.

Siellä on sade ja rumpu.

Siellä on koti ja hänen kumpu.

© Luna K. Lahti

Tehtävä taivaalla.

Taivaankappaleena vanha muistoissani uusi kuu.

Vasta vuoden vanha taival uus.

Armahdusta vailla. 

Huhu todeksi kävi.

Tilanne uusi, huima ja hapeton.

Rangaistus ikuinen. 

Kuu, vanha kiertolainen.

Uuden asukkaan sait. 

Helli ja hoivaa.

Katki olen, lohtua vailla.

Uudesta maailmasta havahtuneena.

Pois pakotettu eilisestä.

(c) Luna K. Lahti

Konsertti Saertee.

Taito minussa piilossa.

Tunne aarteesta aistissa.

Sinfoniasta irronnut.

Orkesterista karannut.

Klassisesti löytynyt.

Schubertin säestämänä sähäkkä.

Liedistä luovuus laineilla.

Merellä maine.

Vaellus valloillaan.

Laine, pärske, ryöppy ja tyrske

sisälläni.

© Luna K. Lahti

Kaunis uni.

Halla-aamu

Kipu kaunein kaikista kipitti ja kävi.

Kipu kallein kauas kantaa.

Ei neuloja, ei veitsiä, ei puukkoja.

Tapoja 682 syöstä herätetty kalliolta.

Kaikki kelvollisia korvikkeita.

Kuoleman korjanneita.

Katunut ei kauhu.

Kirves kaulalla kaaduit.

Kipu kaunein kaikista kutitti ja koski.

Kipu kallein koskaan kohdattu.

© Luna K. Lahti

Veden äärellä

Armisvesi

Maisemaa kuvasit, pensselillä maalasit.

Kerran vielä suljit oven vajan.

Oli vaivainen olemus ajan.

 

Pinta tyyntyi illaksi taas.

Anna sen olla.

Laula sen lailla.

Heijastuksia vailla.

 

Tila kuin kätesi.

Tukit kuin voimasi.

Västäräkki tiellä kiven.

Anna sen laulaa.

Anna sen kertoa.

Pinta sen heijastaa.

 

Pinta tyyntyi illaksi taas.

Anna sen olla.

Laula sen lailla.

Heijastuksia vailla.

Hiljaisuus aina.

 

©Luna K. Lahti

Kynttilä syttynyt.

Ei koskaan tunnu siltä oikealta hetkeltä. Oikea hetki kertoa. Kerran sen näin. Se vilahti, sain melkein otteen. Sain hennon tilaisuuden. Kuitenkin, vaikka kaiken tein kuten piti, ei mikään mennyt kuten piti. Olet siellä jossain ikuisuuden kohdalla, toivottavasta omassa mökissäsi. Voitko hakea mut täältä pois. Kuuleeko minua kukaan? Haluan pois tähtien mukaan. Oli kuutamo mutta myöhästyin. Nyt on pilvistä, emme näe. Minä en näe. Tie on hukassa. Kirjoitan leijoihin ja ilmapalloihin, saavuttavatko ne koskaan sinua. Kynttilä on syttynyt, se palaa muistollesi.
Vuosi (niistä hetkittäisistä hyvistä huolimatta), jota tulen inhoamaan aina. Vuosi, jota en haluaisi kurjimmista kurjimminkaan ihmisen kokea. Vuosi, jota en unohda koskaan. Vuosi, jossa jokainen päivä oli uusi. Vuosi, jona pahuus minussa syntyi. Vuosi, jona masennuin. Vuosi, jona ikävöin.
Vuodet, joina tulen ikävöimään vielä enemmän. Sinun lähtösi vei riemun, suru vain siihen jäljelle jäi.

Laulu meille puhuville yksilöille.

Olen katsonut aiheelliseksi ylistää meitä kaikkia puhuvia olentoja. Hankala ristiriita syntyy, että kirjoitan sosiaalisen median puolesta, kuinka hyvää tekee kirjoittaa ajatuksiaan muiden luettavaksi kun samaan aikaan minunkin pitäisi olla keskustelemassa "oikeiden" fyysisten henkilöiden kanssa. Minun pitäisi ottaa luurit pois korvilta, keskustella sohvalla istuvan tärkeän ihmisen kanssa mutta ei minä kirjoitan ja olen hiljaa.

Tällä hetkellä en ole oikea ihminen neuvomaan, sillä olen virtuaalimaailmassa. Tästäkin huolimatta: emme ole mitään sotapelien fiktiivisiä osia, jotka heräävät eloon pelin uudelleen käynnistäessä. Olemme sekoittaneet todellisen maailman, sen minkä voi haistaa, maistaa ja koskea, täällä verkossa olevaan maailmaan.

Ylistys puheelle. Ylistys keskustelulle. Ylistys kosketukselle. Ylistys fyysisyydelle.

Ketä syyttä kun ihminen oman ideologiansa ja provosoivan nettikeskusteluporukan rohkaisemana menee ja tappaa viattomia sivullisia? Ketä syyttä? Terveydenhuoltoa? Vanhempia? Nettiä? Sotapelejä? Hallitusten politiikkaa? Mediaa? Politiikkoja?
Kolme nuorta miestä, kaikki olivat yksinäisiä, kaikilla oli/on ideologia, kaikilla oli elämä verkossa, kaikki olivat vaille sosiaalista ympäristöä.

On löydettävä syy, jotta voidaan parantaa.



Toisaalta lyriikat voi ymmärtää sukupolvien välillä valitsevalle ymmärtämättömyydelle toistensa ajatusmaailmoja kohtaan. Emme me nuoret ole sen parempia, en ymmärrä tuon 32-vuotiaan ajatusmaailman ahtautta.

Olemmeko todella näin heikoissa kantimissa? Ylistys kosketukselle -kirjoitus tulossa vastapainona tälle ikävälle. Vastavoima rakkaus saakoon sitten ylistyksen!

Kerran vielä meidän sukupolvi(ko)?

Song of the day - 10 / Valonkantaja.

Koska on kesä valitsin suomalaista. Erihyviä kaasuvaihtoehtoja oli monia. Katto auki, pitkä suora, kaasu alas, ilta-aurinko selän takana, nahkahanskat käteen, huivi kaulaan lepattelee, punaiset kynnet, punaiset huulet, biitch jeah.

day 10 - A song that is ment to listen in a fast moving car.


ps. jonkun fiksaation seurauksena haluan tunnustaa mahtikappaleen mahdeimman kohdan, viimeiset reilut 30s. kappaleen lopussa mun korvissa soi kieloja kun pianokohdat pärähtää näppäimille. Ripiit.

Song of the day–09 / monitaajuus kapasiteetti, I wish.

Ysi on kelpo tässä Song of the day –sarjassa. Unelma monitaajuus kapasiteetista elää voimissaan. Matrix-tyyliin niskaan ainakin muutama eri johdon paikka, joihin ladataan eri musiikkikappaleita. Pääsi sisällä pystyt yhtäaikaisesti kuuntelemaan monia eri kappaleita samanaikaisesti häiritsemättä toisiaan. Lisätoimintona silmien sulkeminen veisi sinut maailman laidalle tai sen toiselle puolelle, halutessasi ihan mihin vain. Ei päihteille kiitos, ajatukseni kantavat yli syväjäädytysten vuoteen 3184.

Ps. En haluakaan tuhkausta, haluan syväjäädytyksen ja uuden herätyksen vuonna 3150.

 

Song of the day –09 / A song that you I would like to listen.. now. /

Shawn Lee's Ping Pong Orchestra feat. Nino Mochella - Kiss The Sky

Lennä lennä leppäkerttu.

Ota tuulesi, ota hetkesi.
Näin minä asian näen. On pakko, ei ole vaihtoehtoja. Oli aamu. Kello ei herättänyt. Olin myöhästyä. Eteeni tuli tuoreiden mansikoiden tuoksu. Aurinkoa varjosti lehtivihreät. Kävelin hetken silmät kiinni. Teen sitä usein. Aamuspurgut heittelivät peukkuja, en nähnyt, minulla oli silmät kiinni. Kuulin ne huudot. Likainen ääni. En jaksanut jäädä valoihin odottaa vihreitä. Menin katua alaspäin ja ylitin kadun. Toivoin, ettei akku lopu puhelimesta, kuuntelin taas repiitillä. Olin fleximin mukaan töissä neljä yli tasan. Lasken viikkoja kunnes elämäni alkaa taas.
Hetki ei ole tässä. Hetki on tulevaisuudessa. Remontissa. Isin tyttö kun olen. Lennän lennän.

Juuri hetkenä parhaana vein omani lentoon. Miten päivän sitten kävi?
Olin töissä, oli yksisilmäinen, muutama alkoholisti, noin päällisin puolisin täyttä, kaippa ihan kehityskelpoisia yksilöitä. Onneksi oli pyörä kellarissa. Ajoin autojen kanssa kilpaa. Taas. Mietin taas kentän kohdalla, jos asuisin tuolla, olisin juuri kotona. Mutta en asu, en vielä. Jouduin polkemaan pitkän vihaisen suoran. Siksi me sitä nimitämme: pitkä ja vihainen.
_______________________________________________________________________________
Ruohikossa mustaa ja punaista. Täpliä pieniä ja suuria. On ne niitä, vastasin kun kysyit. Vihreä varsi kantaa, taipuu allasi mutta kantaa. Riksraksriks, ääni pään se on vain. Ei se katkea, kantaa ottaa, yöksi suojan tarjoaa. Ota minut kiinni, ota minut kyytiin. Sulje silmäsi sinun, vastasit. Anna mielesi valtaa ottaa, aamuin illoin se lentää saa.

Song of the day - 08

Helppo ja vaikea valinta. Taas. Tunnettuna repeat-kuuntelijana ja saman kappaleen tuntien myllytyksen jälkeen lyriikkavarasto on laaja tiettyjen artistien ja bändien kohdalla. Muuten muistini on suhteellisen huono varastoimaan tietoa pidempi aikaisesti. Tänään kuitenkin tämä.

A song that I know all the words to.

Fly from here pt. II - The sad night

On lähes järjetöntä avata kirjekuori, jonka sisältö paljastaa viimeisen tuomion. Maailma on jo pysähtynyt. Seuraan taas mustia kirjaimia. Yritän kuunnella. Laitan musiikin korville, jotta en kuuntelisi.

Kertokaa, jos kuulette linnun laulavan. Ne nukkuvat jo. Kertokaa, jos kuulette kuolleen heränneen. Nekin nukkuvat. Kait? 

Nyt on se tunti, jolloin kaivataan. Kukaan ei nuku, on tyhjä huone, valkoinen ja puhdas. 

On vain tuhkaa ja multaa.

Kaksi kreikkalaista tujoittaa minua, toinen hieman hämillään kultainen rusetti kaulassa. Ainoastaan haamut ovat käytävässä. Olen sanojeni luomus. -Olen sekaisin.

Surusta.

En ymmärrä.

En ymmärrä tekniikasta paljoa mitään. En ymmärrä derivoinnista mitään. En ymmärrä ihmisten kylmyyttä. Suora saa olla, kaipaan hieman avarakatseisempaa ymmärrystä. Ymmärrän, että maailmassa tapahtuu paljon merkityksellisiä ja merkityksettömiä asioita, jotka vetoavat toisiin enemmän kuin toisiin. Ilma on täynnä subjektiivisia kokemuksia, hyvä niin. Hyväksyn ihmisten erilaiset reaktiot. En vain aina ymmärrä.

Oma vikani humanisti itsessäni, ei vain aina ymmärrä kuinka tärkeäksi nähdään tuoda ihmisestä se paha esiin. Olen surullinen taas huomattuani, että maailma on paha meidän kaikkien ajatusten vuoksi. 

Otan tämän henkilökohtaisesti. Todennäköisesti. Olen puolueellinen arvioimaan omaa toimintaani. Me kaikki teemme virheitä. Kun kuolen, oman, toisen tai jonkun suuremman käden kautta, toivoisin että minusta muistetaisiin ne parhaat hetket, onnelliset. Olen oman elämän sankari. Älköön kukaan tuomitse tätä.

Tyly yhteenveto. Jos ainoa sanottava tahi kirjoitettava asia on lähtökohdiltaan jo negatiivinen, voisiko sen jättää sanomatta/kirjoittamatta. Edes silloin kun puhutaan kuolleista.

Olipa motivaattori tälle ajatukselle, paha taikka hyvä ihminen. En määrittele kumpaakaan. Kaipaan tänne kaiken keskelle hieman humaaneja ja anteeksiantavia ajatuksia. Jos toiveisiini ei kykene syystä taikka toisesta, voisiko silloin olla vain hiljaa. 

Ajatusmaailmansa kullakin, antaa kaikkien ajatusten kukkia. Olen naiivi ja sinisilmäinen ja päättelen, että negatiivisten ajatusten purku on jokin ihmisen puolustusmekanismi. Yritän siis ymmärtää.

Ymmärrän, otan liian henkilökohtaisesti, myönnän. Ymmärrän, se on se vikani, humanisti kun olen.

I want it over by now.

Ihanuus on käyttää kappaleiden lyriikoita otsikkoina. Rauhoittavaa piiloutua toisen kirjoittamien ajatusten taakse. Sitä hetken luulee olevansa keksinyt elämän juonen. Niin minäkin luulin. Oli ongelmia, joiden olemassa olon myönsin, kävin läpi prosessin, toivuin, hymyilin ja jatkoin.

Uskoin hetken maailman pelastukseen. Näin sunnuntai-iltana, ennen maanantaiaamua oksettaa hypätä pyörän selkään ja jahdata sitä oravaa taas viikon ajan. Viikossa on kaksi puolitoista päivää aikaa olla itsensä kanssa, aikaa etsiä sisäistä rauhaa. Sen hetken kun kriittinen minä kaivautui esiin, oli kauppareissun kotimatka jo edennyt Kalevan kodin puoleiselle osuudelle.  Mielessäni jaan aina käveltävän matkan osiin. Siinä vaiheessa kun napeista kuului napsutus ja kitara, muistin viime syksyn, olin satojen merien etsijä. En enää ole ollut sitä hetkeen. Olen tyytynyt nykyisyyteen.

Näin kolme koiraa yhden miehen kanssa, joka oli pukeutunut valkoiseen paitaan ja mustiin housuihin. Kaikki koirat olivat eri värisiä ja eri kokoisia. Olin hetken hänelle kateellinen. En tuntenut miestä, jokin hänessä sai minut kiinnittämään huomiota omaan maailmaani. En tiedä oliko se asetelma ihmisen johtajuudesta niihin hurttiin nähden. Jokin arvojärjestys heidänkin talossaan on. Toivon, että se pienin, mielestäni viattomin vaalea koira olisi se, joka haukkuisi viimeisen haukun. Ihan vaan siitä syystä, että kaikki pieni on suloista. En pysäyttänyt tätä miestä kolmen koiran kanssa. Olisi ollut ennenkuulumatonta pysäyttää mies ja kysyä kuulumisia. Ei se ei ole meidän kulttuuria. Tunsin syyllisyyttä siitä, että seurasin häntä niinkin pitkään kun seurasin. Olin hetken hullu stalkkaaja. Joidenkin määritelmien mukaan. Pointtini taitaa olla tämä: en halua olla koira, jota vedetään hihnassa. Haluan olla se, joka pukeutuu valkoiseen ja mustaan. Nokkelasti totean, ettei elämä ole valkoista ja mustaa. Vaikeaa? Niin minustakin.

Haluan nähdä ne sadat meret täällä kotona. En kaipaa sielunvaellusmatkaa itään, enkä etelään. Minun täytyy löytää paikka siellä missä koti on. Kodin paikan määrittäminen on helppoa, sen mitä kodin ympärille tahdon onkin jo asteen haastavampaa. Sen mitä elämältäni toivon, tuntuu olevan mahdotonta saavuttaa.

"Rauha kodittoman tähdenlennon ajan vain kaunis, tyyni. Valitsen yhden meren ja oudon veneen, joka soutais mut pois.

Meren velho, juomasta juovun ja saan
olla lapsi sen, ihmeitä vaan
yksinoloa, kasvoja uskovia
Alku-uniin teemapuistoja,
kuusenkylkiä, taikatalvia
Kauniin laulun ajan
tuska hukkuu."

Life on mars

Kauniita kuvia toinen toistaan hassumpia, kekseliäämpiä ja kuvauksellisia. Inspiroidun. Huomaan pystyväni katsomaan tilannetta kaukaa ja annan ajatuksen kuvituksesta edelleen myllätä mielessäni. Se tekee tepposia. Mieleni. Jotain kytee sisällä. Olen aina halunnut matkustaa kuuhun. Miksei marssiinkin. Tein uudistuksen täällä tositarkoituksella. Tarkoittaen tietoista siirtymistä ajatuksen tasolla mustasta valkoiseen. Olen valmis. Historiaani en unohda.

Hain eilen ajatusta tämän sanojen kaatopaikan ideasta ja mahdollisen teeman pinnallisuudesta. Tässä listaus, joita en totaalisesti ole hylännyt, siirtänyt sivuun, kenties.

• Urheilu, heihei hullu mutta intohimoinen hikoilija missä olet?
• Häät, boooring. Juu sivulauseessa tästä tapahtumasta, ainutlaatuisesta hetkestä tulee kirjoitettua jopa itsensä kyllästymiseen saakka.
• Runot, pelkään.
• Novellit, kauhistun, pelkään

Kahta listan viimeistä salaa unelmoin, taidosta kirjoittaa kun A-L Härkönen kirjoittaessaan Häräntappoaseen, Ei kiitos, Heikosti positiivinen tai Loppuunkäsitelty. Viimeisin erityisen merkityksellinen, jopa pelottavan oman ajatuksen kaltainen. Olenko hullu kun sanon ja myönnän, haluan olla kuin hän. Ehkä joskus näin marsissa, sitten kun siellä on elämää.

One man down

Olen ollut hiljaa, kauan. Nopea analyysi omalle mykkyydelle, sanat syntyvät tuskasta. Pohjustan ja pyörittelen tulevia sanoja. Ei suurta kärsimystä horisontissa. Tyyntä myrskyn edellä, sanotaan.
Blogini, eräällä tapaa ystäväni tulevaisuudesta en ole huolissani, ei ole itseisarvo pitää mitään taikka ketään elossa tekohengityksellä. Tämä harmaiden kiekuroiden koti on ollut turhan pitkään ajatusteni kaatopaikka. 
Otsikko viittaa tulevaisuuteen. En tarkoita vaaleanpunaisia hössötys sydämiä, vaikka verivaloilta ei voida välttyä, ainakaan kuvainnollisesti. En osaa laulaa, ainakaan nuotilleen ja toisten korville, en osaa soittaa, en osaa piirtää. Luotan luovuuteni rivien väliin. Ehken ole pätevä, ehkä olen pinnallinen. En edelleenkään koe tarvetta kuvittaa, vaikka maisemien maalaus kuvin kiehtoo. Olen pääni vanki.

Pre-Tuska / Song of the day - 07

Nää tahtookin olla aika hankalia. Käyttävät valtaansa olemalla yksinkertaisuudessaan yksilöityjä ja perustelemattomia. 07. A song that reminds you of a certain event:


Kaisaniemen puisto, 2008, Pre-Tuska Open Air Metal Festival. Amorphis ja Alone. Sopi niin henkiseen että fyysiseen tunnelmaan tuolloin. Satoi, paistoi, satoi, paistoi, satoi, kaikesta mahtavuudestaan mahti-ilta.
(Livevedot Kaisaniemestä olivat kovin huonolaatuisia, joten lainaan Provinssia ja  vuotta 2006.)

Uni viimeöinen

Olimme, erinäinen sekalainen porukka, tehtaassa vierailulla, missä tehtiin rautaesineitä, lumi- ja skeittilautoja, laiskapoitsuja ja hautakiviä. Olimme sekä bussissa että matkailuautossa, riippuen siitä kenen kanssa unessa puhuin. Muistan jutelleeni siskoni kanssa. Kiivas keskustelu käytiin minun mahdollisesta fyysisestä satuttamisesta kahden miehen ja poikaystäväni kesken. Tilanne rauhottui, ja asiat sovittiin. Minun fyysinen koskemattomuuteni säilyi ehjänä. Unessa oli myös kaksi haudasta noussutta. Isäni ja vieras tyttö. 


Kysyin isältäni, miltä tuntui nähdä oma hautansa. Hän ei vastannut. Hän katseli rautaesineitä, sellaisia katolle laitettavia ilmansuuntamerkkejä. 


(Sivuhuomautus: mökkimme katolla oleva ilmansuunnannäytin katkesi juurestaan syyskuun myrskyissä, tätä ei isäni ollut enää näkemässä.)


Isä etsi mökille uutta takorautaista ilmansuunnannäytintä. Katselin kyyneleet silmissä, miten hän voi olla siinä. Juttelimme. Kaikkea en muista. Minä tapani mukaan täytin ilman monilla kysymyksillä. 


En olisi halunnut herätä. Harmittaa, miksi nyt istun koneella, hereillä. Kun voisin olla toisessa maailmassani. 

Hautaa aika odottajan.

On mahdottoman helppoa olla kirjoittamatta todellisia tunteita. Kieriskellä puolitotuuksissa ja lakaista totuus maton alle, pitää kulissit kiiltävinä. Olin rehellinen, olin helpottunut. Nyt piilottelen mietteitä, omia heikkouksiani sohvan väliin, tuntien että ajan on täytynyt jo parantaa haavat, että levyn on jo vaihduttava. Ei se ole niin helppoa. Aika on merkillinen käsite. 


Odotan, huomaan sen nyt. Olen pitänyt itseäni laiskana kun olen ottanut aikaa tutustua itseeni.. Hetken nautinto ei tulisi olla ansaittu kovalla työllä. Minulle hiljaisesti opetettiin kovan työn ja ahkeruuden arvoja. Nyt kiltti tyttö uskaltaa laittaa vastaan ja olla eri mieltä.


Etsin edelleen syytä miksi olla täällä. En tahdo löytää motivaatiota opiskeluun, itsensä, sanotaan nyt vaikka järjelliseen ja organisoituun opetukseen. Elämä opettaa. Tai sitten lyö kasvoille.


Pidättelen kyyneleitä, odotan puhelimeltani paljon. Johdon päässä se mykkänä lepää. Tiivistän katsettani, anna sen soida, anna sen soida. Odotan että se päästäisi edes pienen pihahduksen. 


Odotan, että olen taas itseni. Odotan että löydän sisällön. Odotan että jokin muuttuu. Odotan että hän tulee takaisin. Odotan että hän saisi vapauden. Odotan hänen soittoaan.


Odotan että hän tulee kotiin. Kuinka monta odotusta ihminen voi asettaa yhdelle elämälle. Yksi elämä kait meille jokaiselle suodaan. Yksi pitkä ja pimeä matka, täynnä odotuksia, velvotteita, selityksiä, syitä, odotuksia onnellisuudesta. Miten kukin onnellisuuden kokee, mitä se on? Mitä on onnellisuus? 


En ole pitkään aikaan kirjoittanut väreistä. Valkoinen jääköön odottamaan uutta kertomusta, sen aika tulee vielä, tiedän sen. Hautakivi, joka tulee iskän haudalle on kait jotakuinkin graniitinharmaa. Sellainen kivinen. En halua sanoa "perus", koska siellä lepää ihminen, joka oli kaikkea muuta kuin perus. Näin jälkikäteen tulin ajatelleeksi, miksei hautakivet voisivat olla persoonallisempia. Kuten punainen hautakivi, mökkimme väri. Harmaa on niin kurja, tylsä, elämätön, välinpitämätön, yksitoikkoinen. Kulma hautakiven määräyksiin on syynä seurakunta. Ne kuivat harakat! En pahemmin voisi itseäni nyt ilmaista! Kun kuolen, haluan että tuhkani ripotellaan jonnekin kauniiseen maisemaan, jossa lämmin tuuli heittää tuhkani maiseman ylle, olen kaikkialla. Väriterapia ei ota tuulta viemään mua mullan alle nyt. Palaan joskus, nyt epäonnistumisen pelko vie kirjoitustani eteenpäin ja lopetusta. -Löydä ne sanat nyt ja lopeta tämä turhanpäiväisyys, kuulen olallani tiukan äänen. Häntä on kai toteltava. Ei kait kohteliasuudesta ole haittaa, voisit olla ystävällisempi ja armollisempi, ystävä hyvä siellä olkani ja pääni välimaastossa. Shut up, sanon minä. Aah olen löytänyt sen ihanan hulluuden taas itsestöni. Leikin. Kirjoitan. Olen taas hetken murto-osan tyytyväinen, en rohkenisi onnistuneesta puhua. Olen kyynelten peittämä vienon hymyn omaava tyytyväisyys.  


Hautaa aika odottajan. Elän tässä ja nyt. Ei unta vielä. Nukuin päikkärit. Näin unta, en muista mitä. Ketä huijaan, odotan huomista, odotuksia täynnä, täyteen ladattu. Ei näille kyyneleille loppua näy. Palaan mustaan. On ikävä. Moniakin.

Aloitus ja epäonnistuminen

Aiottu otsikko sisälsi lauseen: "mihin mulla on kiire?". Pyörittelin ajatuksia ilmassa. Ilmaa vain. Sanat eivät ilmestyneet ruudulle. Eräs henkilö on omalta osaltaan ollut arvioinnillaan aiheuttamassa minulle pelkoa, etten osaa kirjoittaa ajatuksiani kaikkien ymmärrettävään muotoon. Epäonnistumisen pelko on valtava. En osaa. Nyt uskallan muutaman rivin kokeilla, josko tämä kirjoittaminen tuntuisi luonnolliselta. 

Niin. Miksi yritäisin jotain uutta ja kiehtovaa jopa jännitävää, jos tiedän, että mihin ryhdynkin, se onnistuisi. Onnistumisen ilo olisi olematon. Toisaalta tämä on asenne-kysymys toisaalta itsetunto-kysymys. Jos tahdot paneutua rivien väliin, syvällisiin kysymyksiin, voidaan oikeutetusti kysyä, missä ilo arjen onnistumisista on. Kaukana jossain, lomalla, pois luotani matkustanut. Hänen mukanaan maan uumeeniin, mullan alle, pimeyteen. Siellä se ilo on. On se tainnut unessa madon hajuisen postikortin laittaa. Niin.


Siirrän pohdintaa hetkessä elämisestä ja kiireen suhteesta myöhemmäs.


Pelottaa. En tiedä mikä pelottaa. Tiedän sen ahdistuksen tunteen. Jokin pyrkii minusta ulos, jonkin taas auttamattomasti sullon ulos kylmään. En päästä sisään. Ovikello ei ole aikoihin soinut. Se, jokin kai tietää, että olen liian pelokas avaamaan. Haluaisin. Miksi annan tuntemattomien ihmisten arvioiden vaikuttavan elämääni näin paljon. En suostu alistettavaksi. Tulen ajatuksesta vihaiseksi. Tulen vihaiseksi siitä, että annan näin paljon palstatilaa sille epämiellyttävälle ihmiselle. Miksi annan periksi? Miksi väsyn jatkuvasti elämän painoon? 


Kerron tarinan. 
Odotan turhaan sitä elämäntilaa, jossa minulle käy kuin kaikille muillekin. Eihän yleistyksiä sallita. Kuinka kaikille sitten käy? Hyvin, jos minulta kysytään. Joten istun. Edessä on vanha tammi ja joitain rikkaruohoja. On kesä ja taivas on sininen. Valon sammuttua, ei kesäinen aurinko tunnu riittävältä. On tehtävä matka. On ylämäkiä, jotka polkee ilman vaihteita kepeästi mutta on ylä- ja alamäkiä, joihin tarvitsee pyörän vaihteiston. Tavallaan se on doupattu pyörä. Alamäessä vaihde vaihtuu astetta isompaan, jotta vauhti on maksimi, ylämäessä taasen kevennetään. Ketä minun täytyy lyödä? Uskottelen luomupyörän olevan oikea vaihtoehto minulle, ei kaikille. Uskoni horjuu. Kaiken pitää olla parempaa, isompaa, hienompaa. Maailma on täynnä eriarvoistavia statuksia. On kilpapyörää, on mummon pyörää, on citypyörää, kaikelle on nimi, ja väitän kaikelle on määritetty hiljainen arvo. Olen vieläkin tammen alla kesäpäivänä. Vieressä vanha punainen jopo. Niin vanhanaikanen, että halutessaan jopon saa rungostaan mutteria löysäämällä kahtia. Toisaalta erikoisvarusteltu, samaan aikaan pelkistetty, minulle kaunein ja rakkain. Tammen lehti leijailee säärelleni. Se on uniikki. Jopo on uniikki. Vailla mitään odotuksia. Vai onko sittenkään? Sen funktio on tehdä pitkä matkani hieman kevyemmäksi. Niin. Odotuksia tai ei, kuuntelen. Aivan kuin vastaisit minulle. Kerro kovemmin. Kerro lujemmin. Pidän kyllä sinusta huolen. Olen yksinkertainen, pidän yksinkertaisuudesta. 

Minun perintö. Mökillä jossain.

Epäonnistuin, ehkä. Sain kuitenkin ilmaistua. Sanoja sanojen perään. Vaikeaselkoinen tarina yksinkertaiselta tyypiltä. Irvikuva parhaimmillaan.   


Olen aktivoitunut väkivaltaisesti, haluaisin mäiskätä jotain niin kovaa, että tuntuu. Ehkä pian otamme matsia säkin kanssa. FightClub here I come. MÄISK! 




Onnistuinko?

Kesän 2001 Song of the day - 06

Koska sanat ovat olleet vähissä viime aikoina, aion kertoa sen kuvin, musiikin ja muistoin.


Aikamoista, siitä on jo 10 vuotta aikaa. Olkoon. 2001/Luxemburg 


day 06 - a song that remind me of somewhere

Aika aikansa kutakin /Song of the day - 05.

Vaikka erityisesti pidän alkuperäisesittäjästä, ajattelemaani henkilö istuu hitusen paremmin Johnny Cashin äänialaan. Ja miksei myös ulkonäköönkin näin äkkiseltä ajateltuna.


A song that remind me of someone:

Isiesi lailla part. II.

Perintö, perinne, geenit, tavat, opitut, hiljaa sanotut lauseet ja ääneti sanotut sanat. Kuka minä olen? Ketkä kaikki ihmiset ovat vaikuttaneet siihen henkilöön, joka tänä alkavana tiistainen kirjoittaa. Kuka minä olen? Kysymys, joka vaati pitkän ja jokseenkin raskaan prologin. 


Epilogi tuntuisi vaivattomalta kirjoittaa. Se olisi fantasiaa, unikuvien toteutumista, auringon pehmentämä ympäristö ja mansikoiden tuoksuista shampanjaa suurella viltillä, orvokkien keskellä teidän, minulle vahvoja tunteita herättävien ihmisten keskellä.  


On paljon ihmisiä menneisyydessä, joille haluaisin vahvemman siteen tähän päivään. Tässä päivässäkin tiedän kourallisen ihmisiä, joille haluaisin osoittaa nöyrimmän pyyntöni muistaa hetket, jolloin olemme kokeneet yhdessä asioita; niitä hetkiä, joissa on kyynelehditty; niitä hetkiä, joissa humaltuneena ollaan tansittu yön tunnit tahmaisella lattialla; niitä hetkiä, joissa ollaan kirjoitettu pöydältä löydetylle lapulle "me ollaan."; niitä hetkiä, joissa ollaan oltu lumisella rannalla ja kirjoitettu juuri sataneeseen lumeen jotain kaunista; niitä hetkiä, joissa ollaan tyhjennetty monta punkkupulloa Amarillon loossissa; niitä hetkiä, joissa ollaan vaan oltu. 


Isiesi lailla -kirjoitus tulee vielä. Sen on vain oltava. Siksi nimesin tämän part. II. Alkuperäinen Isiesi lailla on vielä mietinnän ja sisäistämisen alla. Tämä olkoon Ystäville. Tämä olkoon toive yhteisestä tulevaisuudesta. Kuinka sitä sanotaankaan, tosi ystävän eräs määritelmä: Vaikka aikaa kuluisi, emme näkisi, emme puhuisi, voisimme vuosien päästä jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla jäimme.
Ikävöin.


Iskää muistaen. ...et olisi halunnut lähteä, mikset kertonut peloistasi, joita kannoit sisälläsi. Niin katoavaa on voimat ihmisen. En olisi sun särkyä antanut en. 

Positiivista höpöä.

Ensimmäiseni. Päiväkirja. Dear diary, this is what I've done today. Olkoon tämä siis positiivissävytteinen. Pikakirjoituksen soundit koostuvat Duran Duranista ja Tiersenin Yannista.

Kirjoitan ja deletoin kirjoitusta. Olenkohan sittenkään pätevä kirjoittamaan höpöhöpöjä. Kävin kampaajalla mustauttamassa ja keventämässä pääntäni. Vastapainokseni aiheeseen sopivaa lukemista Sillanpään Siljaa. En osaa. 

Luen tekstejä, joissa kepeästi kerrotaan päivän juustoleivistä, postauksia liikuntasuorituksista. Tää ei ole mua. Uskonpuute oman luovan ajatusvirran kerronasta kokee tällä hetkellä pahoja kolauksia. 

"Tytön nuoren sielun uumenissa oli jo runsaasti varautuneena sellaista elettyä, joka näin sattuman tuomalla hetkellä purkautui hienona hurmiona, kun varhaiskevään iltataivaalta hänen kasvoilleen heijastui ikäänkuin samanlainen tila" F.E. Sillanpää/Silja. Nuorena nukkunut.

Pyrkimykseni tuoda edellämainitun sitaatin tavoin oma ajankuvani kirjoitettuun muotoon, on tavoin tai toisin vielä kovin puutteellinen. Lauseiden yksinkertaisuus latistaa tunnelman kuvausta. Jolloin on tyydyttävä lakoniseen sävyyn toteamaan oma puutteellisuus ja mentävä lähipubiin luovalla ja linjoja lisäävälle siiderille. 

Kuulin uutisen, se typisti tulevaisuuden haaveni olemattomiin 40-vuoden yhteisestä taipaleesta, luottokampaaja, jonka piti tehdä niin morsiuskampaukseni kuin mustata pääni sopivin väliajoin, aikoo jättää lupaavasti alkaneen parin vuoden yhteisen kumppanuuden. Olen äimistynyt. Kuinka nyt näin? Suren tätä hiuksiin liittyvää, orastavan ystävyyden alkutaipaleen loppua luovalla ja linjoja lisäävällä siiderillä. 

Juhlistan luovalla ja linjoja lisäävällä siiderillä myös elämäni pisimmän, kahdeksan vuoden, työuran loppumista. 

Uusia suunnitelmia, uusia kokemuksia, jännitä kesä tulossa. Tule jo, minulla on kengätkin jo valmiina. 

Tämä saa riittää, oksennan kohta omalle hyväntuulisuudelleni. Huominen voi tuoda mielen mustan, se on osa tätä mielenterveyttä. Nyt rataa kuitenkin ylöspäin. Vauhti ei ole kova. Pickwick ja kuiva omppu odottaa. Nam. 

Nuku sinä vaan rauhassa.

Maaliskuun auringon alla on hyvä hetki tehdä inventaario univarastoon. Heräsin tänään pikkaisen vaille kymmenen, aurinko paistoi silmiin jo varhaisina aamuhetkinä mutta pinnistelin alitajuntaisessa maailmassani. 


Viime syksyn pahin parhain unisaldo lienee lähemmäs 15 tuntia. Reippaat kymmenen tunnin yöunet lisättynä kahdet eri päikkärit. Joku voisi sanoa elämäni menevän ohi. Toinen voisi kommentoida nukkuma-ajan olevan jo terveyttä haittaavana tekijänä. Itse totean ylpeänä, että tänä ja muutamana muunakin aamuna heränneeni ennen kelloa omin voimin ja omasta halusta nousta päivään uuteen. Aika kivaa. En tosin voi kieltää ajatusta sängyn kutsuvuudesta ja pienistä päikkärirepsahduksista.


Nyt katselen ympärilleni. Täällä ei ole siivottu, sänkykin vielä laittamatta, ulkoillakin voisi. Opiskelusta puhumattakaan. Töihin täytyy ainakin mennä. Jos pienet päikkärit sittenkin. 


Taistelu jatkuu, vaikka aurinko paistaa. Näin se vaan on, tie on mäkinen ja matka on pitkä. Henkiset paukut eivät ole entisensä. Tiedä sitten kuinka niitä lataisi? Onko neuvoa-antavia? 

Nuku sinä vaan rauhassa. 

Hei ei enää haaveilla mitä muuta on tarjolla.    

En osaa arvailla. 

Voi jos heräisit sattumalta.

Song of the day - 04 & viinin viemää.

Laatuaika Värittäjän kanssa tarkoittaa tänään pullollista punkkua, sohvaa, vilttiä, musiikkia, omaa seuraa ja kynttilöitä. Veren tahrima viini kuulostaa hetkeen sopivalta. Meinasin nimetä otsikoksi Sekakäyttäjä mutta ehkä se on jo liika provosoivaa, sanotaan kauniisti, ihmisille, joiden maailmankatsomus on pienempi kuin omani.  Tänään annan unieni tuomien ajatusten lentää musiikin mukana paikkaan jos toiseenkin.  

Sanat juoksevat silmieni edessä, mietin mitä uskallan pukea muotoon mustin (valkoisin) kirjaimin. Fantasion maailmaa taas. Uskon, että pienissä sievissä, ihminen uskaltautuu avautua ja kertoa sisimmät tunteet. Tätä voidaan myös kutsua känniläisen puheeksi, mutta jostain sisältä nekin avatumiset, jotka yön viimeisinä tunteina tehdään kumpuaa. 

Mistä minä kertoisin avautuisin? Hmm? Olen jo, useastikin, käyttänyt korttia: "avoin kirja" eli aika avoimesti olen ajatukseni luettavaan muotoon laittanut, joten fantasion tämän hetken viinin viemästä tilasta ja ajatusmaailmasta. Siitä on puoli vuotta ja kolme päivää. Aikaan sopivaa ajatuksen virtaa, olkaa hyvät.

"Pullo päivässä pitää lääkärin loitolla." Voisin lanseerata uuden terveysopillisen lauseen. Tässä uskossa siirryn illasta yön tunteihin:

Kynttilät siellä täällä huonetta, heijastelee pääni haamuja tummille seinille. Vaaleat lakanat kauttaaltaan tahroja täynnä. Tuntuu märältä, kädestäni ääneti tippuvat tahrat luovat tumman ja vaalean punaisia tahroja. Kaunista. Kirjoitan lakanaan "anna se takaisin" mahtiviulujen soidessa taustalla, pulssin noustessa, afrikkarumpujen lyödessä tahtia juoksen. Veri jättää vihjeensä takaa-ajajille. Piilouden, taivas on äänetön. Hän ei vastaa, vaikka kuiskaten pyydän apua. Lupasin olla ahkera ja hyvä. Olen pettänyt sinut, siksikö et vastaa kun pyydän. Nyyhkytystä ja kyyneleitä vuoron perään. Olet minun haamuni, joka ei uskalla näyttäytyä. Olen pahoillani siitä. Tunnun olevan pahoillani kaikesta. Sanon sen äänen. Vapisevin käsin pyyhin veren tahriman ranteen. Punainen vana hento vain on. Näen haavan umpeutuvan, vähän kerrallaan. Hän pistää kätensä minun pääni päälle. Havahdun. En vuoda enää. Hiljaa avaan oven, katson, sänky valkoinen taas on. Hän on istunut siinä. Lämmin kohta, ruumiin jälki. Lohduton on katseeni, täytyikö sinun jo mennä. Et sanonut mitään. Kyynel poskelta pyyhkyityy kuin itsestään. Tunnen kosketuksen. Hän ottaa minut syliinsä. Itken. Älä mene vielä. Jää. Hän on hiljaa, sulkee silmänsä. Hän on poissa.   

04. A song that makes me sad:

Pöllömaniaa

Minervan pöllö lentää vasta hämärän laskeutuessa. Tätä lausetta yritän sisäistää ja iskostaa mieleen. Yritän opetella elämään itsessäni. Olen kuitenkin (vielä toistaiseksi) pöllö pöllö. Kuinka kauniit pöllön silmät ovatkaan, olen hämmentynyt silmien intensiteetistä.

  Pöllöt mielletään viisaiksi eläimiksi. Sinänsä pöllön symbolismi ei herätä suuria tunteita, kuitenkin jokin, vielä tunnistamaton asia, ajaa minut haaveilemaan pöllö-tatuoinnista, pöllö-taulusta, pöllö-korusta, pöllö-taiteesta, pöllö-lemmikistä. Lista on pitkä. Pöllöön liittyy muistoja ja hauskoja tapahtumia. Kuten kummipoikani kanssa kilpaa huhuilu "huhuu-huhuu" sekä tämä levy:

Tämä kirjoitus on omistettu maamme pöllöille. Kukin mielessään saa pohtia, kuuluuko ryhmään. Käsi ylös jos näin on. Itse ainakin nostan käteni. Tiedän ainakin tämän katon alta löytyvän toisen samanlaisen. Tässä vielä hieman pöllö-faktaa by wikipedia:


"Pöllöt (Strigidae) on lintuheimo. Ne ovat yöeläimiä, mutta jotkut liikkuvat päivälläkin. Suomessa pesiviä pöllölajeja ovat helmipöllö, varpuspöllö, huuhkaja, hiiripöllö, lehtopöllö, viirupöllö, lapinpöllö, sarvipöllö, suopöllö ja joinakin vuosina tunturipöllö. Pöllöt ovat lihansyöjiä ja niiden pääasiallista ravintoa ovat pikkunisäkkäät. Ravinnon sulamattomat osat pöllöt oksentavat niin kutsuttuina oksennuspalloina. Pöllöt tunnetaan hyvästä hämäränäöstä, lähes äänettömästä lennosta sekä noin 270 astetta kääntyvästä päästä."


Ei pöllönpää!

Toisinaan tuntuu tältä. (Kuva: http://www.hellofriend.info/?p=279)

Vuoristorataa ylös, alas ja alemmas.

Kynttilöiden keskellä, pimeässä ja kylmässä Tell me this night is over soidessa mietin kuinka elämä on tässä ja nyt, ja kuinka vaikea juuri tästä hetkestä on nauttia. Tulevaisuus mielessä ja muistot kyyneleinä poskella, en osaa olla itseni sisällä. Näin tapahtui eilen illalla ja näin tapahtui perjantai-iltana. 


Kuu valaisi vuodettamme eilen, pyysin että siirretään verho ikkunan edestä pois. Hetki, josta nautin. Niin tämä oli hetkellistä. Nyt auringon paistaessa haluaisin siirtyä tästä ajasta jonnekin, en sano ikuisuuteen mutta ote on vaan niin hento. Miksi jo saatu ote lipuu sormista pois. Kirjoitin, että raskainta on päivittäinen ikävöinti. Hyvänä kakkosena tulee laskujen sieto ja niistä ylös ponnistaminen. Hetkittäin elämä voittaa, nyt tuntuu ettei jaksa. Masennuksen musta käsi nostaa sormeaan. Jollain sairaalla tavalla olen luokitellut Masennuksen maskuliiniseksi olioksi. Se on kuin tiivis parisuhde, jossa on niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa. Masennus itse sairastaa narsismia. Se mitätöi minua. Se väheksyy minua. Sen viettienergia on vastustamattoman suurta. Se ei tunne syyllisyyttä minun pahasta olosta. Siltä puuttuu empatia. Kaiken tämän vuoksi haluan häivyttää ja pysyä omassa turvallisessa maailmassa. Ei anna aurinko energiaa, eikä d-vitamiini, eikä kalaöjy. Tulevaisuus antaa toivoa. Sinne on vain niin kovin pitkä matka vielä. 

Sosiaalisen median lyhyt oppimäärä

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Song of the day - 03 & hämmennyksen aika.

Oikeastaan on aivan hulluutta laittaa asioita johonkin järjestykseen. Elämän kaaos on ihanaa järjestettävä. Tehtävä mahdoton. Olen taas inspiroitunut monista blogeista. Ajattelin jossain vaiheessa tehdä selvityksen mielenkiintoisista ihmisistä ja tarinoista. Sillä välin haen vielä itselleni ja omille kirjoituksille paikkaa ja jäsennystä. Tässä hämmenyksen vallassa, on yllättävän hankala (taas kerran) löytää juuri se tietty kipale, varsinkin kun levysoittimella soi parhaillaan Opeth. 


Suomi-Ruotsi -kamppailu päättyi hiuksen hienosti naapurimaan eduksi tällä kertaa. Tähän kappaleeseen liittyy muistoja kesältä 2009. Ai että se oli hieno kesä! 


A song that makes me happy:



Enjoy!

Puuroa ja blogeja

Tunteiden pukeminen sanoiksi on vaikeaa. Joten tyydyn toteamaan, että tänään on ollut hyvä, joskin laiska päivä. Huomaan, että syvälliset pohdinnat omasta terveydestä ja elämänhallinnasta ovat jääneet taka-alalle. Kaipaan vertaistukea. Olen ollut laiska etsiäkseni apua. Sukellan mieluummin löytämääni todelliseen satumaailmaan. Tirkistely muiden intohimoihin tuntuu täyttävän oman kadonneen intohimon. En usko, että tämä tie vie ongelmien ratkaisuun. Olkoon tämä hullaantuminen ainakin väliaikainen ratkaisu. Jonkinlainen inspiraation ja hyvän mielen lähde kuitenkin, aika hyvä sekin. Ehkä uusi elämäntyyli? Eheii, kuulostaa liian vieraalta. Uusi harrastus kenties? Hmm.. täytyypä  analysoida suhdettani blogeihin hieman syvällisemmin, sitten joku toinen kerta. HahaHaa!

Seurailen päivittäin noin 15 henkilön mietteitä ja kirjoituksia. Aika monta, sanon minä. Tosi.elämää@netti.com aka "iso sisko valvoo" aka "salkkari, kauniit&rohkeat yms. menneen ajan viihde, nyt luetaan oikeasta elämästä" mitä näitä nyt onkaan. Olen pohtinut, mikä on se elementti blogeissa, mikä koukuttaa. Oma kirjoitukseni ei tunnu kovin "blogimaiselta". Koen  kirjoittavani vain itselleni. En ota kuvia päivän asusta, en tee tuotevertailuja, en esittele kirppislöytöjä, en harrasta DIY:ä, en kirjoita mistään spesiaaliaiheesta kuten käsitöistä, muodista, kukista&mehiläisistä, en ole julkkis, en halua olla julkkis, en ole täynnä bling-blingiä tai indietä, olen minä. Listan jatkuttua päässäni, tulen tulokseen, että olen aika tylsä ja väritön. Ironista kyllä kirjoitan Heidi Värittää otsikon alla. Lukijakunta on minulle sellainen abstraktikäsite, onko teitä siellä, millaisia olette? "Is there anyone out there?" kaikuu mielessäni ja kuva piirtyy näytölle, jossa Titanicin upottua muutama laiva palasi etsimään merestä matkustajia näiden yöllisten etsintähuutojen myötä. "Is there anyone out there?" 

Julkinen päiväkirja tuntui ja tuntuu vieläkin areenalta, jossa pakotan itseni miettimään niitä kyyneleitä, joita yöllä vieläkin valuu pitkin poskia. En nuku rauhassa, jatkan haaveilua siitä, mitä muuta on tarjolla tai mitä olisi ollut tarjolla jos elämän suunta ei olisi kääntynyt niin radikaalisti eräänä elokuun aamuna. 

Intohimojen toteuttamaton lista:

-urheilu

-kirppikset

-uusi koti (36n2<) sisustuksineen

- 2 suunniteltua tatuointia

- uusi kamera/valokuvauskurssi

Intohimojen toteutunut lista:

- avanto

- blogien seuraus

- julkinen avautuminen, vaikkei tuo itsetarkoitus olekaan

- iltapuuro mustikka-vadelmakeitolla..namnamnam

Puurot keitolla.

 Hyvää yötä rakkaat.