Isien päivänä.

4.12.2011 / Kirje iskälle (edit 11.11.12)

Tein haudallesi seppeleen. Mietin, olitko oikeassa, olisitko tuntenut itsesi ulkopuoliseksi ja huonoksi. Ei, et saa myrkyttää ajatuksiani. Niin. Tein jotain sinulle, omat käteni loivat muhkean seppeleen haudallasi, keskelle kynttilä ja kauneus levätköön siinä. Kuinka paljon kaipaankaan hiljaista läheisyyttäsi. Kuinka paljon kaipaankaan ääntäsi. Kuinka paljon kaipaankaan olemustasi. Kuinka paljon kaipaankaan olemassa oloasi.

Syyllisyydestä viis, et voi sitä tuntea enää, mutta sanonpa vaan, että päivittäinen ikävä on raskasta kantaa. Näin sinusta unta viime yönä. Olen pahoillani kun en ole laskenut kertoja, jolloin olet ollut yöseurani.

Kirjoitan sinusta ja minusta. Ajattelin, että olisin reipas tyttö ja saisin tämän (=salaisuus) valmiiksi helmikuussa. Aika ei taida kuitenkaan olla valmis. En tiedä onko aika koskaan valmis. Sanat eivät vain asetu paikoilleen, niin kuin tahtoisin niiden asettuvan. 

Kirjoitan sinulle. Kirjoitan itselleni, tämä on sitä terapiaa nyt. Kirjoitan muille. En tiedä miksi, minun on saatava kirjoitukseni julki. Kai, että lähimmäiseni näkisivät, mikä on totuus? "Minkä totuus?", kysyisit. Minä vastaan: "minun". Minun totuus. Minun rakkauteni. Minun herkkyyni. Minä.

Minä olen monelle kuin ilmaa, vähän kuin sinä, Me olemme niin samanlaiset. Minä haluan kertoa, kenen tyttö olen. Minä haluan tehdä sinut näkyväksi, niin kuin olisit ansainnut jo elinaikanasi. Kenenkään loukkaantumatta ja ketään loukkaamatta. Nyt on minun vuoro pitää puoltasi. Nyt on minun vuoro näyttää, ettet ollut ilmaa. Haluan vaalia muistoasi. Jokaisesta ihmisestä tulisi kirjoittaa kirja.

Hyväksyin ne ehdot, jotka teit koskien lähestyvää kuolemaasi. Kunnioitin niitä, ainakin yritin. Olit rauhallinen. Uskomattoman rohkea. Et itkenyt, et näyttänyt huolta, ajattelit meitä viimeiseen hetkeen saakka.

Reilu vuosi kaksi vuotta myöhemmin en voi vieläkään uskoa, että olet poissa isä.

Mies nukkuu vieressä, minä annan kyyneleiden valua. Täällä on pimeää, ulkona sataa ensilumi. Auton äänet kuuluvat, vuorokausi on vaihtunut, ylihuomenna on itsenäisyyspäivä. Niin. Itsenäisyyspäivä ja Tuntematon. Vuoden jokaisesta päivästä löydän jotain tai jonkun hetken, mikä linkittyy sinuun, isä.

Olen meinannut töissä puhjeta kyyneliin monesti. Olemukseltaan sinunlaisesi, perheen isä, on tehnyt viikonlopun ostokset. Palapaistia, perunoita, voita, leipää, maitoa, juustoa, salaatit, wc-paperia, juustosnaksuja, olutta ja jotain kahvin kanssa, tässä ne ovat meidän ostokset, jotka toit kotiin perjantaina. Niin. Et se ollutkaan sinä. Se mies oli joku vieras, joka maksoi kortilla ostokset, jonka lompakko oli mustaa nahkaa, jonka nimettömässä kultainen, joka oli reippaan kohtelias ja joka oli aivan kuin sinä mutta ei kuitenkaan. Arvaa, olenko pettynyt. Joudun nielemään kyyneleet, puremaan huulta ja jopa kaivamaan kohteliaan hymyn. Silmistäni voisi löytää kaipauksen, jos tietäisi etsiä. Silmäni eivät hymyile, niiden lohduton sävy on aito. Toivotan asiakkaalle hyvää viikonloppua, aivan kuin toivoisin joskus meidän kaupan kassaihmisen tehneen sinulle saman.

Isä, ajatukseni harhailevat. Huomasin kämmenessäni jotain likaa. Lika tuli varmaan, kun kaivoin auton alle pudonnutta kännykkääni. Harhaileva ajatus yrittää kasata kaikki kirjoittamani tekstit saman tiedoston alle. Tekstejä on jo jonkin verran. Niitä on ajatelmakirjassa, blogissa, yksittäisissä tiedostoissa ja päässäni. 

Kynttilä sinulle, isä.

“Isä, voiko ikävään kuolla?”

En ole kirjoittanut sinusta pitkään aikaan. Olen välillisesti muotoillut tunteitani milloin runoin ja milloin proosan kirjaimin. Olen unohtanut kirjoittaa jouluisista kuusenhakureissuista Korpilahdelle. Olen unohtanut kirjoittaa pelireissuista. Olen unohtanut kirjoittaa kesälomista ja asuntovaunuelämästä. Olen unohtanut kirjoittaa hiihtoreissusta, siitä yhdestä Sippulanniemessä, jonka muistan. Se oli hyvä lenkki, vaikka aluksi vastustelin lähtemistä. Kaaduin siinä isossa mäessä. Ei sattunut. Sinä taisit mennä edeltä. Jouduit odottamaan minua useasti. Hetkittäin minä pidin vauhtia yllä. Erikoista, että tuo yksi lenkki, josta on aikaa kulunut jo yli kymmenen vuotta, on juurtunut mieleeni näin voimakkaasti. Muistan sinun sinisen ulkoilupuvun. Voitelit pihassa molempien sukset. Se taisi olla sunnuntai iltapäivä, ulkona taisi jo hämärtää. Tungosta ladulla ei ollut. Taidettiin valita perinteinen tyyli. En ikinä kiittänyt hiihtoseurasta. Kiitän nyt, vaikka onko sillä enää mitään merkitystä. Kiitos iskä! Lohtu on laiha.  

Ylim.nasta: autopaikat/lähtö. Keskim.nasta: lenkin loppusuora. Alim.nasta: pitkä alamäki, jossa kaaduin

.

 

Ikävä. Ikävästä olen kirjoittanut paljon ja kirjoitan lisää. Ikävä parisuhteessa on yleensä mukava asia. Toista on kiva ikävöidä, se kertoo välittämisestä, tunteista toista kohtaan. Ikävä helpottuu kun nähdään. Ikävä helpottuu kun kuulee toisen äänen. Ikävä lakkaa (useimmiten, ainakin hetkellisesti) kun tuntee toisen kosketuksen. Harvemmin ikävää pääsee syntymään jos asut rakkaasi kanssa samassa kodissa. Ikävöiminen on stressaava olotila elää. Ikävä ei jätä mieltä koskaan rauhaan vaikka nauraisit tai nauttisit elämästä. On aina se tyhjä tunne sisällä. On aina se jokin, mikä muistuttaa hänestä tai hänen poissaolosta elämässäni. On ikävä. Ikävä ei hellitä kirjoittamalla. Ikävää ei pysty unohtamaan koska en pysty tai halua unohtaa häntä. Ikävä ei hellitä vaikka en siitä kirjoittaisi. Kirjoitan kai, että ymmärtäisin ja hyväksyisin itseni tällaisena kuin nyt olen.  

 

Olen ikävöinyt yhtä ihmistä niin paljon, että en ole pystynyt ikävöimään muita läheisiä: perhettä tai ystäviä, eläviä tai jo poismenneitä. Ikään kuin sisälläni ei enää ole tilaa ikävöidä kuin sitä yhtä, isää. Vaikka taannoin kirjoitin valinneeni Rauhan, en Ikävää ole pystynyt sivuuttaa. Ikävä häiritsee keskittymistä. Voin istua tunteja sohvalla ja vain katsella ulos pimentyvää iltaa. Mietin missä olet, kuinka saisin yhteyden sinuun? Kuuletko minua? Tapasitko kaikki kuolleet läheiset, kun poistuit täältä? Tapasitko äitisi kun poistuit täältä? Miltä kuolema tuntuu? Miltä tuntuu, kun elämä viedään pois? Lääkäri, se musta enkeli, kuoleman viestintuoja. Paholainen ja auttaja samassa valkoisessa takissa. Kuinka kieroa. 

 

Entä kun ikävä ei koskaan lakkaa? Entä kun ikävä ei koskaan hellitä? Entä kun ikävä vain kasvaa? Mitä tehdä ikävälle, jota ei itse pysty hallita? Miten jaksaa elää pohjattoman ikävän kanssa? Voiko ikävään sairastua? Voiko ikävään kuolla?

Väriä elämään – musta II ~ Kuinka kaipaus muuttuu.

On kulunut vuosi, kahdestakin näkökulmasta. Elokuu meni ja syyskuun 13.päivä on tältä vuodelta eletty. Tarkoittaen, että tämä narikka on ollut pystyssä yli vuoden. Vaihteleva tahti, vaihteleva mieli ja paljon unohtuneita hetkiä, joskin muutama tallennettu yläkovalevylle. Vieroksun edelleen värejä, etenkin harmaata, vaikka pirulainen pysyy minussa kuin takiainen. Mustan tunteen näkökulma on ja pysyy minussa kuitenkin saaden eri merkityskannan kuin reilu vuosi sitten. Voiko mustaa kutsua pehmeäksi mustaksi?

“Tahtoisin tietää et miksi on niin vaikeaa.” Kysymykseen en ole löytänyt vastausta.

“Valkoinen tuo mieleen lohduttoman kaipauksen. Vihaan sitä.” En enää vihaa, olen päässyt eteenpäin. Kaipaus on kuitenkin lohduton.

“Antaa kuvan muokkautua ajan mukana, ehkä ne kulmatkin sitten pyöristyvät.” Ei teräviä mäkiä, ajatuksia kylläkin. On niitä. Mitä ikinä ajatuksen kertoja minulle halusikaan sanoa, kerron matkan olevan pitkä, en näe porttia, jonka laudat olisivat hiottu pyöreiksi. En vieläkään.

“En osaa nyt nauttia, enkä saa.” Olen oppinut nauttimaan, olen antanut itselleni luvan. Yksi näkökulma kaipauksen muuttumiseen, salliminen. Kivan, hyvän ja naurun kolmiyhteys ja kombinaatio, olen antanut luvan. 

“Haluan tuoda esiin haavoittuvaisen minän.” Olen ollut rehellinen itselleni ja teille. Olen onnistunut. Onnittelut minulle. Teen jotain oikein. En ole pettänyt, tämä on totta.

“Elämä oli sammunut, värit kuolleet.” Olo on harmaa, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Mitäänsanomaton. Haaveet ovat vallanneet minut, väriä siis kenties. En ole kyennyt valottamaan matkaani, en ole kyennyt määrittelemään matkaa vaikka tavoite on mielessä. Totta on kuitenkin se, että hän on kuollut. Hänen värit sammuivat ja sellainen asia kuin ylösnousemus on huijausta, petosta.

“Jotta näytän ja toteutan antamani lupauksen, tarvitsen aikaa.” Tarvitsen aikaa. Lisää.

Olet ollut läsnä yli puolitoista vuotta. Olet muuttanut muotoa. Ensin olit vihainen, koit ettei sinua kuunnella. Sait olla itseksesi kauankin. Ikävä otti välillä paikkasi. Kyyneleet toivat toisaalta parhaimmat ja kuitenkin pahimmat puolesi esille. Olit hetken epätoivoinen, kunnes puhelin soi eräs iltapäivä. Sait hetken itsellesi, oman tilan, Ikävä sai tilaisuuden käsitellä tapahtunutta ja vei sinua eteenpäin. Sait kaverin, Rauhan. Ikävä esitteli hänet sinulle. Te, kolme ystävää vuorottelivat kanssani öisin ja aamuisin. Päivisin taisin selvitä näennäisesti yksin, vaikka tiesit, että tarvitsen sinua. Olit kulman takana siltä varalta että romahtaisin. Ikävä sanoi näkemiin, otit tiukemmin kiinni Rauhasta, taisitte rakastua ja solmia minun elämän mittaisen liiton. Olen hyväksynyt sen, että en enää ikinä ole yksin elämässä. Te, Kaipaus ja Rauha tulette olemaan kanssani läpi elämäni. Välillä tuntuu ruuhkaiselta ja haluaisin vaihtaa paikkaa henkilön jos toisenkin kanssa. Keväällä riitelimme toisinaan, olette kuitenkin antaneet minulle anteeksi, aina. Vaikka Rauha on herkkä ja heikkokin toisinaan, olette antaneet anteeksi sen kun olen kaivannut Ikävää. Olette ymmärtäneet kyyneleeni. Olette antaneet anteeksi hapettoman tilani. Rauha voimistuu päivittäin, hän on vain niin kovin nuori ja tietämätön tapahtuneesta. Annan hänelle aikaa, olen luvannut sen. Vaikka hänen ilkeä veljensä, Rauhaton myrkyttää mieltäni ja ahdistaa minua, ymmärrän että he ovat sisaruksia ja minun tehtäväni on hyväksyä perhe kokonaisuudessaan. Onhan minullakin perhe. On minulla ikävä Ikävää, sitä onneton, riuduttavaa oloa, josta ei ilman maksua pääse eroon. Suru pitää huolen omasta Ikävästäni. Luotan siihen. Mutta nyt olen valinnut sinut, herkän Kaipauksen ja puolisosi Rauhan.

Kynttilä paloi ikkunalaudalla koko pitkän pyhäinmiestenpäivän.

Isä lepää rauhassa, pärjään, olen edistynyt. Olen löytänyt haaveen. Kaipaan sinua.

Pre-Tuska / Song of the day - 07

Nää tahtookin olla aika hankalia. Käyttävät valtaansa olemalla yksinkertaisuudessaan yksilöityjä ja perustelemattomia. 07. A song that reminds you of a certain event:


Kaisaniemen puisto, 2008, Pre-Tuska Open Air Metal Festival. Amorphis ja Alone. Sopi niin henkiseen että fyysiseen tunnelmaan tuolloin. Satoi, paistoi, satoi, paistoi, satoi, kaikesta mahtavuudestaan mahti-ilta.
(Livevedot Kaisaniemestä olivat kovin huonolaatuisia, joten lainaan Provinssia ja  vuotta 2006.)

Kesän 2001 Song of the day - 06

Koska sanat ovat olleet vähissä viime aikoina, aion kertoa sen kuvin, musiikin ja muistoin.


Aikamoista, siitä on jo 10 vuotta aikaa. Olkoon. 2001/Luxemburg 


day 06 - a song that remind me of somewhere

Isiesi lailla part. II.

Perintö, perinne, geenit, tavat, opitut, hiljaa sanotut lauseet ja ääneti sanotut sanat. Kuka minä olen? Ketkä kaikki ihmiset ovat vaikuttaneet siihen henkilöön, joka tänä alkavana tiistainen kirjoittaa. Kuka minä olen? Kysymys, joka vaati pitkän ja jokseenkin raskaan prologin. 


Epilogi tuntuisi vaivattomalta kirjoittaa. Se olisi fantasiaa, unikuvien toteutumista, auringon pehmentämä ympäristö ja mansikoiden tuoksuista shampanjaa suurella viltillä, orvokkien keskellä teidän, minulle vahvoja tunteita herättävien ihmisten keskellä.  


On paljon ihmisiä menneisyydessä, joille haluaisin vahvemman siteen tähän päivään. Tässä päivässäkin tiedän kourallisen ihmisiä, joille haluaisin osoittaa nöyrimmän pyyntöni muistaa hetket, jolloin olemme kokeneet yhdessä asioita; niitä hetkiä, joissa on kyynelehditty; niitä hetkiä, joissa humaltuneena ollaan tansittu yön tunnit tahmaisella lattialla; niitä hetkiä, joissa ollaan kirjoitettu pöydältä löydetylle lapulle "me ollaan."; niitä hetkiä, joissa ollaan oltu lumisella rannalla ja kirjoitettu juuri sataneeseen lumeen jotain kaunista; niitä hetkiä, joissa ollaan tyhjennetty monta punkkupulloa Amarillon loossissa; niitä hetkiä, joissa ollaan vaan oltu. 


Isiesi lailla -kirjoitus tulee vielä. Sen on vain oltava. Siksi nimesin tämän part. II. Alkuperäinen Isiesi lailla on vielä mietinnän ja sisäistämisen alla. Tämä olkoon Ystäville. Tämä olkoon toive yhteisestä tulevaisuudesta. Kuinka sitä sanotaankaan, tosi ystävän eräs määritelmä: Vaikka aikaa kuluisi, emme näkisi, emme puhuisi, voisimme vuosien päästä jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla jäimme.
Ikävöin.


Iskää muistaen. ...et olisi halunnut lähteä, mikset kertonut peloistasi, joita kannoit sisälläsi. Niin katoavaa on voimat ihmisen. En olisi sun särkyä antanut en. 

Pöllömaniaa

Minervan pöllö lentää vasta hämärän laskeutuessa. Tätä lausetta yritän sisäistää ja iskostaa mieleen. Yritän opetella elämään itsessäni. Olen kuitenkin (vielä toistaiseksi) pöllö pöllö. Kuinka kauniit pöllön silmät ovatkaan, olen hämmentynyt silmien intensiteetistä.

  Pöllöt mielletään viisaiksi eläimiksi. Sinänsä pöllön symbolismi ei herätä suuria tunteita, kuitenkin jokin, vielä tunnistamaton asia, ajaa minut haaveilemaan pöllö-tatuoinnista, pöllö-taulusta, pöllö-korusta, pöllö-taiteesta, pöllö-lemmikistä. Lista on pitkä. Pöllöön liittyy muistoja ja hauskoja tapahtumia. Kuten kummipoikani kanssa kilpaa huhuilu "huhuu-huhuu" sekä tämä levy:

Tämä kirjoitus on omistettu maamme pöllöille. Kukin mielessään saa pohtia, kuuluuko ryhmään. Käsi ylös jos näin on. Itse ainakin nostan käteni. Tiedän ainakin tämän katon alta löytyvän toisen samanlaisen. Tässä vielä hieman pöllö-faktaa by wikipedia:


"Pöllöt (Strigidae) on lintuheimo. Ne ovat yöeläimiä, mutta jotkut liikkuvat päivälläkin. Suomessa pesiviä pöllölajeja ovat helmipöllö, varpuspöllö, huuhkaja, hiiripöllö, lehtopöllö, viirupöllö, lapinpöllö, sarvipöllö, suopöllö ja joinakin vuosina tunturipöllö. Pöllöt ovat lihansyöjiä ja niiden pääasiallista ravintoa ovat pikkunisäkkäät. Ravinnon sulamattomat osat pöllöt oksentavat niin kutsuttuina oksennuspalloina. Pöllöt tunnetaan hyvästä hämäränäöstä, lähes äänettömästä lennosta sekä noin 270 astetta kääntyvästä päästä."


Ei pöllönpää!

Toisinaan tuntuu tältä. (Kuva: http://www.hellofriend.info/?p=279)

Väriä elämään - punainen.

Palaan loppuelämäni ensimmäisen matkan alkuperäisideaan: väriterapiaan. Vuorossa punainen, mustan lisäksi mieliväri. Väriterapia on mielenkiintoinen terapian ala. Vielä tässä vaiheessa havaintoni perustuu netistä löytyvään tietoon, jonka oikeellisuutta, merkitystä, todenmukaisuutta on vaikea lähteä arvioimaan. Väriterapiaa pidetään ns. uskomuslääkintänä, näennäistiedettä taas. Hmm...huolestuttavaa tai ei, näyttää siltä, että akateemisen opiskelun ilo: tieteestä oppiminen ja sen ymmärtäminen ja sisäistäminen ei olekaan enää niin suuri ilo elämässäni. Mutta tämä on minun matkani, jonka perusta on tunne, ei tiede. Ja tässä tapauksessa vain omilla uskomuksilla on merkityksensä. Toisaalta tiedettäkin tarvitaan, joku oppinut, asiantuntija minut vielä pelastaa! Uskon. Pakko uskoa. Väriterapia sen oikeassa merkityksessään tarkoittaa hoitomuotoa, jossa värejä ja valoja kohdistetaan joko suoraan tai välillisesti ihmisen eri aku- tai chakrapisteisiin. Minun "terapia" on kipeiden ja hyvien muistojen esiintuominen värien avulla. 


Aloitetaan siitä, että olen masentunut. Tarvitsen voimaa ja tasapainoa löytääkseni vastauksen kysymykseeni: miksi elän? Elänkö siksi, että saavutan akateemisen tutkinnon, elänkö yhteiskuntaa varten, elänkö työyhteisöä varten, elänkö perhettäni ja ystäviäni varten, elänkö itseäni varten?

Oletetaan että punainen viittaa fyysisyyteen, elinvoimaan ja aktiivisuuteen. Näiden elementtien puutos tämän hetkisessä elämässä on valtava. En ole tasapainossa. 
Lapsena minut poikkeuksetta puettiin vaaleanpunaiseen. Olen draumatisoitunut, en voi väittää vihaavani jotain väriä, jopa liian tunteellista minulta. Pikkutytöstä on kasvanut nainen, väritän maailmaa punaisen eri sävyillä, kirkas punainen olkoon se kaikkein esteettisin. Vaaleanpunaisen värin positiivinen yhtymäkohta nykyisyyteen voidaan tiivistää yhteen sanaan: possu.

"Sulla on kuin sian korvat." Kuvaus vuosilta 1992-93.

Pikku possuja, suloisia. Mielelle tekee hyvää katsoa jotakin viatonta. Olen häpeissäni, siitä että olen menettänyt jos en kokonaan niin suurelta osin oman viattomuuden. Onko mitään kauniimpaa kuin viaton lapsi? Punainen tuo mieleen glögin, joulun sekä oman vaatekaapin. Näistä kolmesta joulun tuloa pelkään. Perhejuhla. Perhe puutteellinen ja juhlaan ei ole aihetta. En saa katsetta irti tuosta mielikuvasta, jossa maailmani on värien kylläinen, liian ahdas. Toisaalta silmääni miellyttää voimakkaat sävyt. "Siitä" elämäni suunnan muuttaneesta hetkestä on tasan kaksi kuukautta. Puhutaan elämän punaisesta langasta. Minun lankakeräni meni piiloon. Siitä olen samaa mieltä, minun keräni on punainen. Hän ei tule mua vastaan vaikka kuinka uskoisin. 

Punaisen teemaan että videon puolesta myös väriterapiaan sopii Zephyr tuuli, jolle esitän lempeän toiveen: "Tule ja vie minut lepäämään. Anna voimasi ja hukuta puhurisi alle. Nosta ylös tästä saamattomuuden ansasta. Nostan ylös käteni, tee niistä siivet, joita hellin tuulin kannatat."

Kuten jo aikasemmassa tekstissä olen kirjoittanut, punaiset mielikuvat tuovat mieleen mökin sekä rakkauden. Tuskaisena mietin, mitä lisää? Mitä punaisia muistoja on? Ahdistaa, koska muistot haalistuvat. Niin. Ironista. Ensin kirjoitan että liika kylläisyys ahdistaa mutta haaleat kuvat tekevät surulliseksi. Mistä löydän oman tasapainon? Pystynkö yksin sitä edes löytämään? Yksi vastaus: tasapaino, elämän tarpeellisuuteen on auttamatta liian kevyt. Väitän, ettei kiltti-tyttö (minä) voi ikinä olla tasapainossa. Aina jossain elämän tilanteessa (liika) kiltteys vaarantaa oman arvontunnon. Silloin vahva punainen on vain koriste vaatteen muodossa. Onpa sitten omissa toiveissa olla vahva niin kuin järkkymätön peruskallio, jota punainen väri minulle henkilökohtaisesti edustaa, on omaan luontooni hankalaa yhdistää voimakkaita punaisen piirteitä. Tarvitsen siis apua. Haluan räiskyä! Haluan olla itsekäs! Haluan vaikuttaa! Haluan olla saatavilla! Niin. Tässä se taas tuli. Oma ristiriitaisuus. Toisaalta haluan olla vapaa siteistä mutta yhtäältä haluan asettaa muiden hyvän omani edelle. En ole tyytyväinen, asetin punaiselle suuria odotuksia. Nyt luen ajatuksiani, olen pettynyt. Näinkö tylsä olen. Vailla punaisen räiskyvyyttä. Tähän tarvitaan punaisia asennekorkkareita. Jos ensi yönä nukun, nukun ne jalassa. Asenne olkoon huomen aamulla valmiina. Jaloistahan se kaikki, tasapaino, vahvuus, kovuus yms. arvostetut ominaisuudet lähtee. Eikö? Sydäntä tarvitaan vaan elintoimintojen ylläpitoon. Tunteet ovat turmioksi. Ollaan kaikki yhdessä sydämettömiä ja voidaan mainiosti. Lopetaan tähän. So lost. So shame. 

Tahto olla. Kova kuin kivi. Voimakas kuin punainen. Pehmeä kuin pyöristyneet kulmat.

  

                                                                 Pohjaton ikävä. Sinua, iskä.

On sumussa huone ja pajupilli soi.

Julma valo muokkaa aamua. Julma siksi, että se on kirkas sekä herättää unesta. Unesta, jossa olen entisen kotitalon eteisessä. Lattia on ruskea ja kylmä. Itken ja halaan. Uni kiusaa ja kiduttaa, vaikka mieluummin olen unessa siellä jossain kuin totean todellisen elämän harmauden. Mustat pupillit ja suu on kuiva. Ei auta huuto. Huuto muuten muistuttaa maalausta. Hänen kätensä työ näkyy seinillä. Voi kun saisin vielä oman kehystetyn Huudon seinälleni. Se olisi irvikuva. Minun ei koskaan tarvitsi huuta noin. En ole vihainen, olen vain surullinen. Valitettavasti se ei ole totta. Myönnän, olen vihainen. Olen jopa katkera. Kelle? Sitä en pysty paikantaa, joten lapsellisesti tyydyn toteamaan olevani katkera maailmalle.

Musta - harmaa - ruskea. Saanko ryvetä? Haluan mutta tunnen syyllisyyttä. Haluan hidastaa, haluan löytää merkityksen elämälle. Samaan aikaan kun mediassa lisääntyvässä määrin kirjoitetaan downshiftingistä (Kauppalehti & Yle), luen taloussanomien parin vuoden takaista juttua "Taantuma parantaa oloa". Ajatus mielekkäämmästä elämänrytmistä kuulostaa enemmän kuin houkuttelevalta. Mieleeni tulee punainen ja sininen. Sinisen järven aallot liplattivat varpaiden väliin ja liukastivat laiturin pitimiä kun niitä keväällä asensimme, jotta laituri olisi vatupassilleen suorassa. Niin, kaikki pieni puuhastelu on kivaa. Sain myös kehuja: "Sullahan löytyy voimaa." Niin...löytyi. Nyt olen kadottanut sen.

Punainen. Se on toinen lempivärini. Tulee mieleen rakkaus, intohimo, mansikat, mökki ja punaiset kynnet. Pelipaitani oli aikoinaan punainen. Numero seitsemän oli valkoisella. Muistoja, hyviä sellaisia. Olin viaton ja kiltti. Olen näitä asioita vieläkin. Se mikä pelottaa on olla oma itsensä.

On sumussa huone ja pajupilli soi.

On tarinoita ja on toisia tarinoita. Ymmärrän sen nyt mitä värittäminen tarkoittaa. Enkä enää paheksu sitä. On kalajuttuja, on mummon tarinoita, on kummipojan tarinoita, on lauantai-illan tarinoita. Mitä siitä, vaikka vähän värittää, elämä on kerrontaa. Oma avoin kertomus luo tilanteen haavoittumiselle. Olen jo valmiiksi rikki. En enää välitä vaikka itseni avoimeen tuuleen puhallan. 

Rocking chair without a dreamer... Tätä on niin vaikea hyväksyä. Tätä on niin vaikea ymmärtää. Puolustan taas lapsellisia arvojani ja tahtoa löytää se maailma, jossa suurin murhe tuntui olevan (lainaan ohiajanutta 13-14 vuotiasta tyttöä, joka puhui puhelimeen) "...mä en kestä! Fyken tunnilla ei saanut räjäyttää mitään." Niin. 

Woods and lakes. Sandbox without toysoldiers. Meadows of heaven. Toivottavasti olet siellä jossain. Olet niityllä vapaana elämän kivuista. Minä muistelen niitä pelireissuja. Ja erityisesti sitä mökkireissua.

Healing takes courage, and we all have courage, even if we have to dig a little to find.