Olen katsonut aiheelliseksi ylistää meitä kaikkia puhuvia olentoja. Hankala ristiriita syntyy, että kirjoitan sosiaalisen median puolesta, kuinka hyvää tekee kirjoittaa ajatuksiaan muiden luettavaksi kun samaan aikaan minunkin pitäisi olla keskustelemassa "oikeiden" fyysisten henkilöiden kanssa. Minun pitäisi ottaa luurit pois korvilta, keskustella sohvalla istuvan tärkeän ihmisen kanssa mutta ei minä kirjoitan ja olen hiljaa.
Tällä hetkellä en ole oikea ihminen neuvomaan, sillä olen virtuaalimaailmassa. Tästäkin huolimatta: emme ole mitään sotapelien fiktiivisiä osia, jotka heräävät eloon pelin uudelleen käynnistäessä. Olemme sekoittaneet todellisen maailman, sen minkä voi haistaa, maistaa ja koskea, täällä verkossa olevaan maailmaan.
Ylistys puheelle. Ylistys keskustelulle. Ylistys kosketukselle. Ylistys fyysisyydelle.
Ketä syyttä kun ihminen oman ideologiansa ja provosoivan nettikeskusteluporukan rohkaisemana menee ja tappaa viattomia sivullisia? Ketä syyttä? Terveydenhuoltoa? Vanhempia? Nettiä? Sotapelejä? Hallitusten politiikkaa? Mediaa? Politiikkoja?
Kolme nuorta miestä, kaikki olivat yksinäisiä, kaikilla oli/on ideologia, kaikilla oli elämä verkossa, kaikki olivat vaille sosiaalista ympäristöä.
On löydettävä syy, jotta voidaan parantaa.
Toisaalta lyriikat voi ymmärtää sukupolvien välillä valitsevalle ymmärtämättömyydelle toistensa ajatusmaailmoja kohtaan. Emme me nuoret ole sen parempia, en ymmärrä tuon 32-vuotiaan ajatusmaailman ahtautta.
Olemmeko todella näin heikoissa kantimissa? Ylistys kosketukselle -kirjoitus tulossa vastapainona tälle ikävälle. Vastavoima rakkaus saakoon sitten ylistyksen!
Kerran vielä meidän sukupolvi(ko)?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti