Minä en ole maailmaa varten. Maailma on minua varten. Minä olen kanssatovereita varten.
Tänään sen sisäistin, rauhan. Sain otettua askeleen. En tiedä mitä kohti. Ei sillä ole väliä. Täytyykö ihmisellä olla tavoitteita? Täytyykö olla kunnianhimoinen? Ovatko nämä elämän hyveitä? Olenko jollain tavalla hyödytön maailmalle, yhteiskunnalle ja veronmaksajille jos minulla ei ole tavoitteita.
Toki haluan tulla hyväksi ihmiseksi. Miten se hyvä sitten määritellään. Ihmisen inhimillisyys, hyvyys ja lempeys eivät ole asioita, joita tavoitella. Ominaisuudet ovat kaikissa ihmisissä valmiina, näin uskon. Erilaiset kohtalot ja ympäristöt ovat joko vahvistaneet näitä ominaisuuksia, pyyhkineet ne kokonaan pois tai jotain noiden väliltä. Minä pyrin vahvistamaan. No joo, joku voisi sanoa, että tavoite tuokin. Myönnän. On tavoitteita ja on tavoitteita eli on pehmeää ja kovaa. Ei ne pahasta ole. Entä jos olen vain herkempi tavoitteiden saavuttamiselle, ainakin niiden kovien. Olenko silloin heikko? Tarkoittaako herkkyys ja heikkous samaa tässä markkina- ja kilpailuyhteiskunnassa?
Jos haluan päättää päiväni tänään, on se maailman menetys. Mitä minusta olisikaan voinut tulla omassa tahdissa, omien ajatuksien avulla. Sitä maailma ei koskaan saisi tietää.
Minun ei pidä tehdä maailmasta valmista. Ei kenenkään. Maailma ei tule koskaan valmiiksi.
Minulla oli eilen kiire. Tänään koin rauhan. Olen rauhassa sohvalla, selän takana kaksituhattakuusi asiaa hoidettavana. Ne odottavat. Minä kokoan pala palalta itseäni juuri nyt. Kirjoitan ja kuuntelen Sibeliuksen Finlandiaa, rauhaisan mahtipontista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti