maanantai 21. helmikuuta 2011

Vuoristorataa ylös, alas ja alemmas.

Kynttilöiden keskellä, pimeässä ja kylmässä Tell me this night is over soidessa mietin kuinka elämä on tässä ja nyt, ja kuinka vaikea juuri tästä hetkestä on nauttia. Tulevaisuus mielessä ja muistot kyyneleinä poskella, en osaa olla itseni sisällä. Näin tapahtui eilen illalla ja näin tapahtui perjantai-iltana. 


Kuu valaisi vuodettamme eilen, pyysin että siirretään verho ikkunan edestä pois. Hetki, josta nautin. Niin tämä oli hetkellistä. Nyt auringon paistaessa haluaisin siirtyä tästä ajasta jonnekin, en sano ikuisuuteen mutta ote on vaan niin hento. Miksi jo saatu ote lipuu sormista pois. Kirjoitin, että raskainta on päivittäinen ikävöinti. Hyvänä kakkosena tulee laskujen sieto ja niistä ylös ponnistaminen. Hetkittäin elämä voittaa, nyt tuntuu ettei jaksa. Masennuksen musta käsi nostaa sormeaan. Jollain sairaalla tavalla olen luokitellut Masennuksen maskuliiniseksi olioksi. Se on kuin tiivis parisuhde, jossa on niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa. Masennus itse sairastaa narsismia. Se mitätöi minua. Se väheksyy minua. Sen viettienergia on vastustamattoman suurta. Se ei tunne syyllisyyttä minun pahasta olosta. Siltä puuttuu empatia. Kaiken tämän vuoksi haluan häivyttää ja pysyä omassa turvallisessa maailmassa. Ei anna aurinko energiaa, eikä d-vitamiini, eikä kalaöjy. Tulevaisuus antaa toivoa. Sinne on vain niin kovin pitkä matka vielä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti