Uni viimeöinen

Olimme, erinäinen sekalainen porukka, tehtaassa vierailulla, missä tehtiin rautaesineitä, lumi- ja skeittilautoja, laiskapoitsuja ja hautakiviä. Olimme sekä bussissa että matkailuautossa, riippuen siitä kenen kanssa unessa puhuin. Muistan jutelleeni siskoni kanssa. Kiivas keskustelu käytiin minun mahdollisesta fyysisestä satuttamisesta kahden miehen ja poikaystäväni kesken. Tilanne rauhottui, ja asiat sovittiin. Minun fyysinen koskemattomuuteni säilyi ehjänä. Unessa oli myös kaksi haudasta noussutta. Isäni ja vieras tyttö. 


Kysyin isältäni, miltä tuntui nähdä oma hautansa. Hän ei vastannut. Hän katseli rautaesineitä, sellaisia katolle laitettavia ilmansuuntamerkkejä. 


(Sivuhuomautus: mökkimme katolla oleva ilmansuunnannäytin katkesi juurestaan syyskuun myrskyissä, tätä ei isäni ollut enää näkemässä.)


Isä etsi mökille uutta takorautaista ilmansuunnannäytintä. Katselin kyyneleet silmissä, miten hän voi olla siinä. Juttelimme. Kaikkea en muista. Minä tapani mukaan täytin ilman monilla kysymyksillä. 


En olisi halunnut herätä. Harmittaa, miksi nyt istun koneella, hereillä. Kun voisin olla toisessa maailmassani. 

Suru ottaa viimein vallan.

Lähes kolmekymmentä päivää takana "virallista" sairaslomaa. Nyt saikun myönteiset asiat alkavat näkyä. Viimeinkin alan särkyä, antaa periksi surulle. En halua vieläkään hyväksyä, ymmärryksestä puhumattakaan. Mutta suru ottaa valtaa. Itken elämäni suurinta menetystä. Viimeinkin on aikaa surulle. Kuoleman hyväksyminen on taasen vaikeinta mitä ikinä olen joutunut elämäni aikana tekemään, ja prosessi on pahasti kesken. Se mitä pystyn käsittämään  omaksi maailmakseni on lämpimän, suuren peiton alla, turvassa kaikelta pahalta, turvassa omien muistojen kera. En halua nousta pakkaseen, kylmään maailmaan, siihen maailman, josta puuttuu oma vasen puoleni. Osa omaa identiteettiä on kadoksissa, onko se kuollut kokonaan, herääkö se henkiin, en tiedä vielä. Maailma tuntuu tänään niin pahalta paikalta elää.  

Näin unta tavan mukaan unessa oltiin vanhassa kotipaikkakunnalla, vanhassa kotona. Isän puolen sängyllä oli minun oma tipufarmi. Pieniä keltaisia piipittäjiä vipelsin tulitikkuaskeista tehdyssä aitauksessa. Siinä isän kanssa ihmeteltiin, kuinka pienestä hento elämä ponnistaa. Jotta kuitenkaan unet eivät liian harmonista sävyä saa, viime yönä minut yritettiin tappaa museossa ja hetkeä myöhemmin sain tappouhkauksen kotiini, myös tämä tapahtui vanhassa kotikaupungissa. Satoi vettä, asuin aivan rannan tuntumassa, kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa. Rantavesi nousi sateen myötä aivan ikkunakarmeihin. Pelkäsin, että minut raiskataan ja tapetaan koska aivan kuin tämä paha ihminen olisikin istunut sohvallani. Tuijotimme vain toisiamme silmiin, hänen katseensa oli vihaisen viekas ja minun pelokas. En muista, kuinka unessa kävi, pelottavinta on se, että jollain kierolla tavalla nautin unesta, koska en olisi aamulla halunnut herätä tähän todellisuuteen. Unien sävyt ovat siis taas vaihdelleen murhien punaisesta, pääsiäisen keltaiseen. Loppumaton sarja liskojen öitä. Vaihteeksi tunnen taas itseni 'ah niin ihanan hulluksi levottomine käsineen, jalkoineen ja erityisesti pää, hullu mikä hullu.

Early sorrow. Hiljaisuus, ilman kyyneleitä.

Early sorrow - Henry Lejeune.

Vaihe kaksi: kyyneleet, lohduton itku.

Se tulee tahtomatta, aina iltaisin. Eilen ennen suihkua, lauantaina valojen sammuttua. Tunne, jonka kuvaamiseen ei sanoja löydy. Sattuu, koskee, sattuu, koskee, ei saa henkeä. Pelottaa, koska kipu saa aikaan uusia ja pelottavia ajatuksia itsensä satuttamisesta. Itsensä rankaisemisesta. Kipu ei vain ole riittävä täyttämään sen hetkistä hapetonta, kyynelten hukuttamaa tilaa. Pelottavaa on se, että tunnen hetkittäin ymmärtäväni ihmisiä, jotka viiltelevät itseään. Kuinka kaunista olisikaan nähdä siisti, veren huuhtoma viilto vaaleassa ihossa? 

Surun mukana tulee mitä ihmeellisimpiä ajatuksia, surun fantasioita. En halua kuolla. Tälle vuodelle ja seuraavalle parille vuosikymmenelle elokuun menetyksessä on liikaakin käsiteltävää. En halua tuottaa samaa tuskaa rakkaimilleni. Näissä mustissa ajatuksissa rikkoutunut lasi näyttäytyy vaan niin houkuttelevalta kuvalta, jopa lohduttavalta. Jospa kirkas ja terävä lasi ranteella veisi itkun tuskan ja ikävän ahdistavuuden pois? 

Tältä tämä pohjaton ikävä tuntuu. 

Unien kauneimmat sävyt ja murhaavimmat käänteet part.1

Dreams hang in the air... Ihminen nukkuu elämästään kolmasosan. Minä nukun taatusti enemmän. Pidän nukkumisesta, tykkään päikkäreistä. Vaadin kuolaa tyynylle. Molemmille reunoille ja niin, että kun tyynyliinan pistää pesuun, on tyynyyn jäänyt erinäisiä kuolatahroja, härskii, juu tiedän mutta kertoo päikkäreiden laadusta.

Voidaan todeta elämän menevän suurimmilta osin tietynlaisissa koomissa. On sunnuntaikooma, koko viikonlopun kestävää koomaa, unikoomaa, valitettavasti toiset erinäisistä syistä joutuvat koomaan, äitiyskooma ja mielen kooma, kukin luonnehtikoon omat koomansa.


Uni parhaimmillaan on kaunista. Ihminen on kaunis nukkuessa, viaton. Olen nähnyt myös toisenlaisen uinuvan potilaan, valitettavasti hänestä ei tullut tälläistä mielikuvaa. Hän vapisi, hengitti huonosti mutta toisaalta hän oli kovin lapsenomainen. Ristiriitaista. Kaipaan niin. 

"Ihmisen unessa on havaittu olevan selvästi erilaisia tiloja, joiden on huomattu vaihtelevan 90–100 minuutin sykleissä. Kevyen unen ja valvetilan EEG- eli aivosähkökäyrissä ei ole paljoakaan eroa. Syvä uni eroaa enemmänkin valvetilasta. Ihminen vaipuu nukahtaessaan ensin kevyeen uneen, josta hän siirtyy noin puolen tunnin päästä syvään uneen. Syvä uni muuttuu jossain vaiheessa REM-uneksi eli uneksi, jonka aikana pulssi kiihtyy ja autonominen hermosto aktivoituu. Aivosähkökäyrä muistuttaa paljon hereillä olevan sähkökäyrää ja silmät liikkuvat unen aikana paljon; tästä tuleekin nimitys "Rapid Eye Movement" -uni eli vilkeuni. Lopulta REM-uni muuttuu taas syväksi uneksi. Tämä sykli toistuu yleensä monta kertaa yössä. Pääsääntönä voidaan pitää, että alkuyöstä nukutaan enimmäkseen syvää unta ja loppuyöstä REM-unta sekä kevyttä unta."

Toivoa sopii, että minunkin yöni sujuisi yllä kuvatun lailla. Enää en ihmettele kohonnutta verenpainettani. Olen kuin pahainen keski-ikäinen kriisiläinen korkeine verenpaineineen sekä uniongelmineen. Ei kai enää tarvitse aikuistua, lapsi tarvitsee unta kehittyäkseen.  


Heille tiedoksi, jotka toteavat "onneksi olkoon, sinä sentäs nukut", tuomitsette liian aikaisin, liian vähäisin tiedoin. Toisinaan kun aamuisin herää toivoo, että yön tunteina olisi vieraillut toisessa maailmassa, omassa alitajuntaisessa maailmassa, jonne pääsyyn tarvitaan usein muutakin kuin pullollinen viiniä ja korkinavaaja. Painajaisia ei kai kukaan halua. Entä uni lomasta, jossa kookospuiden alla tarjoilijat kantavat eteesi huurteisia kookosdrinksuja, puut notkuvat tuoreista ananaksista, ilmassa tuoksuu paratiisi, edessä kimaltelee kirkas sininen meri ja taustalla soi letkeetä musiikkia. Kiitos kyllä! Tiekkö taas sitä tunnetta, jossa koko yön olet vaihtanut paikkaa valonnopeudella, draamaa on enemmän kuin kolmen kimpassa ja juonenkäänteet eivät noudata liikennesääntöjä, vaan kolmion takaa tullaan suoraan kasvojen eteen. Kuolleita kannetaan niskakarvoista pois saunanlauteilta. Koti ei enää ole koti. Ystäväsi tuntuvat vierailta, rakkainpasi ei enää tunne sinua. Entä jos koko yö on tuota nopeaa silmien pyörittelyä, hätääntynyt ilme kasvoilla etsii ulospääsyä. On pelkkä musta hallitsematon tunneli. Ei valoa.  


Olen väsynyt, en ole nukkunut. Olen ollut toisessa maailmassa koko yön. Pahin painajaiseni tähän saakka on liittynyt asikaspalveluhetkeen, jossa minua väsyttää ja asiakkaita kassalle putkahtaa joka suunnasta, asiakkaita on Atlantin verran. Haluan torkkua, sanon sen heille, mutta he eivät välitä, vaan tökkivät ja vaativat palvelua. Herään unesta väsyneenä. Olen tehnyt 6 tunnin työpäivän. Niin. Tämä ei enää ole painajainen, mittasuhteet ovat muuttuneet. Tässä unessa kukaan ei kuole, tästa unesta herään.


Mustaa. Olen nähnyt unia elävistä ja kuolleista. Parhaimmat unet ovat kuolleista. Toivoisin asian olevan toisin. Pääsen lähelle, kuulen äänen, tunnen kosketuksen, voin keskustella, istua auton kyydissä kuolleen kanssa. Elämä ei päättynytkään. Tahdon siis nukkua, olen hänen lähellään, en vain kykene hallitsemaan tilanteita. Pyydän häntä tulemaan, saan painajaisia. Niin tai näin, pelkkiä painajaisia. Lohdutus ja kaivattu hetki: hän tulee toisinaan pyytämättä mutta aivan liian harvoin. Herään hiljaa itkien todellisuus on raastavaa, raakaa, inhottavaa, kaikkea ikävää. En tiedä enää pidänkö nukkumisesta. Kello on 0:23, nyt pelkään, en halua nukkumaan. 

Tule minua vastaan. Tule portaille ja vie minut mukanasi. Kiltti. Edes tunniksi pariksi.