Unelmille aikaa.

Sovitetut askeleet eivät löytäneet valmiita merkkejä. Annan siis aikaa valkoiselle unelmalle.

Olin pettynyt itseeni. Olin kyynelten seassa pieni ihminen, joka lausui ne, nyt jo kadotetut sanat voimasta ja haluttomuudesta. En kuitenkaan särkynyt. Yritän uudelleen. Annan aikaa unelmille.

Piilossa on halu kirjoittaa suoraan ilman mielikuvia ja arvailtavia ajatuksia. En uskalla. Se olisi tylsää. Takertua sanoihin perinteisiin, olisi tuomio osaamattomuudesta jäsentää ajatuksia kiehtovaan tapaan. Toki haluan sanoa loppuun lauseet, jotka aloitan. Ehkä tämä kertoo pienestä maailmastani. Omasta sellaisesta. Ei sen väliä vaikka minussa ei olisi kiinnostavuutta.

Haluan olla mystinen tarina.

Kaksi, kolme ja neljä tähteä muodostavat ketjun, joka tuntematon on vielä minullekin. Pyörittelen mielessäni tähtiketjua. Kokoan ja kudon silmukoita. Käsialani on hiukan hapero tai hutera.

Niin on vaan aina ollut että on kovin kivunoloista kertoa juttuja, jolle ihmiset löytäisivät syyn nauraa. En ole sosiaalinen kärpänen. En omaa niitä kaikenhuomioivia verkkokalvoja, jolle iskostuisi sekunnin murto-osassa näppärä vastine toisten ajatuksille.

Olen kyllä hupsu. Läheiset tietää.

En ole näin vakava, kun lauseeni antavat odottaa. En täällä päivää pelkää, enkä pelkästään yötä ihannoi.

Kerään palaset. Oon täällä vielä huomenna. Ja jatkan kesken jääneet lauseet.

Isiesi lailla III

Muistatko kun viimeksi nauroimme? En muista minäkään. Olenko kehittänyt herkässä mielessäni suhteemme kauniiksi tarinaksi? Tiesitkö, kuinka paljon suhteemme perus on vaikuttanut minun aikuisikääni? Minä en tiennyt. Ennen kuin vasta sinä päivänä kun kohtalosi antoi sinulle armon ja minulle uuden suunnan elämälle. Anna kun kerron sinulle nyt, kuka olen. Anna kun nyt päästän sinut lähelleni. Sinä muistat ensitapaamisemme. Olit sen kerran aiemmin kokenut mutta hetki oli kuitenkin ainutlaatuinen. Sinä muistat suhteemme kasvun, minä sen irtioton. Olen pahoillani, niin minusta tuntuu hetkittäin joka päivä, joka viikko. Jos keskustelisimme nyt, järkyttyisit. Olisimme molemmat pahoillaan, ennen kaikkea sinä. Joten on onni, että pystyn käymään tämän dialogin itseni kanssa. Älä silti epäröi hetkeäkään, ettenkö vahtaisi näitä sivuja tilanteeseen jossa halaus kertoo lauseen: minä rakastan sinua.

(C) Luna K. Lahti

Aloitus ja epäonnistuminen

Aiottu otsikko sisälsi lauseen: "mihin mulla on kiire?". Pyörittelin ajatuksia ilmassa. Ilmaa vain. Sanat eivät ilmestyneet ruudulle. Eräs henkilö on omalta osaltaan ollut arvioinnillaan aiheuttamassa minulle pelkoa, etten osaa kirjoittaa ajatuksiani kaikkien ymmärrettävään muotoon. Epäonnistumisen pelko on valtava. En osaa. Nyt uskallan muutaman rivin kokeilla, josko tämä kirjoittaminen tuntuisi luonnolliselta. 

Niin. Miksi yritäisin jotain uutta ja kiehtovaa jopa jännitävää, jos tiedän, että mihin ryhdynkin, se onnistuisi. Onnistumisen ilo olisi olematon. Toisaalta tämä on asenne-kysymys toisaalta itsetunto-kysymys. Jos tahdot paneutua rivien väliin, syvällisiin kysymyksiin, voidaan oikeutetusti kysyä, missä ilo arjen onnistumisista on. Kaukana jossain, lomalla, pois luotani matkustanut. Hänen mukanaan maan uumeeniin, mullan alle, pimeyteen. Siellä se ilo on. On se tainnut unessa madon hajuisen postikortin laittaa. Niin.


Siirrän pohdintaa hetkessä elämisestä ja kiireen suhteesta myöhemmäs.


Pelottaa. En tiedä mikä pelottaa. Tiedän sen ahdistuksen tunteen. Jokin pyrkii minusta ulos, jonkin taas auttamattomasti sullon ulos kylmään. En päästä sisään. Ovikello ei ole aikoihin soinut. Se, jokin kai tietää, että olen liian pelokas avaamaan. Haluaisin. Miksi annan tuntemattomien ihmisten arvioiden vaikuttavan elämääni näin paljon. En suostu alistettavaksi. Tulen ajatuksesta vihaiseksi. Tulen vihaiseksi siitä, että annan näin paljon palstatilaa sille epämiellyttävälle ihmiselle. Miksi annan periksi? Miksi väsyn jatkuvasti elämän painoon? 


Kerron tarinan. 
Odotan turhaan sitä elämäntilaa, jossa minulle käy kuin kaikille muillekin. Eihän yleistyksiä sallita. Kuinka kaikille sitten käy? Hyvin, jos minulta kysytään. Joten istun. Edessä on vanha tammi ja joitain rikkaruohoja. On kesä ja taivas on sininen. Valon sammuttua, ei kesäinen aurinko tunnu riittävältä. On tehtävä matka. On ylämäkiä, jotka polkee ilman vaihteita kepeästi mutta on ylä- ja alamäkiä, joihin tarvitsee pyörän vaihteiston. Tavallaan se on doupattu pyörä. Alamäessä vaihde vaihtuu astetta isompaan, jotta vauhti on maksimi, ylämäessä taasen kevennetään. Ketä minun täytyy lyödä? Uskottelen luomupyörän olevan oikea vaihtoehto minulle, ei kaikille. Uskoni horjuu. Kaiken pitää olla parempaa, isompaa, hienompaa. Maailma on täynnä eriarvoistavia statuksia. On kilpapyörää, on mummon pyörää, on citypyörää, kaikelle on nimi, ja väitän kaikelle on määritetty hiljainen arvo. Olen vieläkin tammen alla kesäpäivänä. Vieressä vanha punainen jopo. Niin vanhanaikanen, että halutessaan jopon saa rungostaan mutteria löysäämällä kahtia. Toisaalta erikoisvarusteltu, samaan aikaan pelkistetty, minulle kaunein ja rakkain. Tammen lehti leijailee säärelleni. Se on uniikki. Jopo on uniikki. Vailla mitään odotuksia. Vai onko sittenkään? Sen funktio on tehdä pitkä matkani hieman kevyemmäksi. Niin. Odotuksia tai ei, kuuntelen. Aivan kuin vastaisit minulle. Kerro kovemmin. Kerro lujemmin. Pidän kyllä sinusta huolen. Olen yksinkertainen, pidän yksinkertaisuudesta. 

Minun perintö. Mökillä jossain.

Epäonnistuin, ehkä. Sain kuitenkin ilmaistua. Sanoja sanojen perään. Vaikeaselkoinen tarina yksinkertaiselta tyypiltä. Irvikuva parhaimmillaan.   


Olen aktivoitunut väkivaltaisesti, haluaisin mäiskätä jotain niin kovaa, että tuntuu. Ehkä pian otamme matsia säkin kanssa. FightClub here I come. MÄISK! 




Onnistuinko?

Isiesi lailla part. II.

Perintö, perinne, geenit, tavat, opitut, hiljaa sanotut lauseet ja ääneti sanotut sanat. Kuka minä olen? Ketkä kaikki ihmiset ovat vaikuttaneet siihen henkilöön, joka tänä alkavana tiistainen kirjoittaa. Kuka minä olen? Kysymys, joka vaati pitkän ja jokseenkin raskaan prologin. 


Epilogi tuntuisi vaivattomalta kirjoittaa. Se olisi fantasiaa, unikuvien toteutumista, auringon pehmentämä ympäristö ja mansikoiden tuoksuista shampanjaa suurella viltillä, orvokkien keskellä teidän, minulle vahvoja tunteita herättävien ihmisten keskellä.  


On paljon ihmisiä menneisyydessä, joille haluaisin vahvemman siteen tähän päivään. Tässä päivässäkin tiedän kourallisen ihmisiä, joille haluaisin osoittaa nöyrimmän pyyntöni muistaa hetket, jolloin olemme kokeneet yhdessä asioita; niitä hetkiä, joissa on kyynelehditty; niitä hetkiä, joissa humaltuneena ollaan tansittu yön tunnit tahmaisella lattialla; niitä hetkiä, joissa ollaan kirjoitettu pöydältä löydetylle lapulle "me ollaan."; niitä hetkiä, joissa ollaan oltu lumisella rannalla ja kirjoitettu juuri sataneeseen lumeen jotain kaunista; niitä hetkiä, joissa ollaan tyhjennetty monta punkkupulloa Amarillon loossissa; niitä hetkiä, joissa ollaan vaan oltu. 


Isiesi lailla -kirjoitus tulee vielä. Sen on vain oltava. Siksi nimesin tämän part. II. Alkuperäinen Isiesi lailla on vielä mietinnän ja sisäistämisen alla. Tämä olkoon Ystäville. Tämä olkoon toive yhteisestä tulevaisuudesta. Kuinka sitä sanotaankaan, tosi ystävän eräs määritelmä: Vaikka aikaa kuluisi, emme näkisi, emme puhuisi, voisimme vuosien päästä jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla jäimme.
Ikävöin.


Iskää muistaen. ...et olisi halunnut lähteä, mikset kertonut peloistasi, joita kannoit sisälläsi. Niin katoavaa on voimat ihmisen. En olisi sun särkyä antanut en. 

Song of the day - 04 & viinin viemää.

Laatuaika Värittäjän kanssa tarkoittaa tänään pullollista punkkua, sohvaa, vilttiä, musiikkia, omaa seuraa ja kynttilöitä. Veren tahrima viini kuulostaa hetkeen sopivalta. Meinasin nimetä otsikoksi Sekakäyttäjä mutta ehkä se on jo liika provosoivaa, sanotaan kauniisti, ihmisille, joiden maailmankatsomus on pienempi kuin omani.  Tänään annan unieni tuomien ajatusten lentää musiikin mukana paikkaan jos toiseenkin.  

Sanat juoksevat silmieni edessä, mietin mitä uskallan pukea muotoon mustin (valkoisin) kirjaimin. Fantasion maailmaa taas. Uskon, että pienissä sievissä, ihminen uskaltautuu avautua ja kertoa sisimmät tunteet. Tätä voidaan myös kutsua känniläisen puheeksi, mutta jostain sisältä nekin avatumiset, jotka yön viimeisinä tunteina tehdään kumpuaa. 

Mistä minä kertoisin avautuisin? Hmm? Olen jo, useastikin, käyttänyt korttia: "avoin kirja" eli aika avoimesti olen ajatukseni luettavaan muotoon laittanut, joten fantasion tämän hetken viinin viemästä tilasta ja ajatusmaailmasta. Siitä on puoli vuotta ja kolme päivää. Aikaan sopivaa ajatuksen virtaa, olkaa hyvät.

"Pullo päivässä pitää lääkärin loitolla." Voisin lanseerata uuden terveysopillisen lauseen. Tässä uskossa siirryn illasta yön tunteihin:

Kynttilät siellä täällä huonetta, heijastelee pääni haamuja tummille seinille. Vaaleat lakanat kauttaaltaan tahroja täynnä. Tuntuu märältä, kädestäni ääneti tippuvat tahrat luovat tumman ja vaalean punaisia tahroja. Kaunista. Kirjoitan lakanaan "anna se takaisin" mahtiviulujen soidessa taustalla, pulssin noustessa, afrikkarumpujen lyödessä tahtia juoksen. Veri jättää vihjeensä takaa-ajajille. Piilouden, taivas on äänetön. Hän ei vastaa, vaikka kuiskaten pyydän apua. Lupasin olla ahkera ja hyvä. Olen pettänyt sinut, siksikö et vastaa kun pyydän. Nyyhkytystä ja kyyneleitä vuoron perään. Olet minun haamuni, joka ei uskalla näyttäytyä. Olen pahoillani siitä. Tunnun olevan pahoillani kaikesta. Sanon sen äänen. Vapisevin käsin pyyhin veren tahriman ranteen. Punainen vana hento vain on. Näen haavan umpeutuvan, vähän kerrallaan. Hän pistää kätensä minun pääni päälle. Havahdun. En vuoda enää. Hiljaa avaan oven, katson, sänky valkoinen taas on. Hän on istunut siinä. Lämmin kohta, ruumiin jälki. Lohduton on katseeni, täytyikö sinun jo mennä. Et sanonut mitään. Kyynel poskelta pyyhkyityy kuin itsestään. Tunnen kosketuksen. Hän ottaa minut syliinsä. Itken. Älä mene vielä. Jää. Hän on hiljaa, sulkee silmänsä. Hän on poissa.   

04. A song that makes me sad:

Kerron sinulle salaisuuden.

Olen murtunut. Olen tehnyt pahaa. Olen ajatellut ihmisistä pahaa. Olen valehdellut. Olen ajanut päin punaisia. Olen oksentanut. Olen tehnyt pahaa itselleni. Kerron nyt kuitenkin osan salaisuutta. Se alkaa näin: olen kuitenkin kaunis. Geenit määrittävät suuresti miltä ulkoisesti näytän, kiitos vanhemmat kun päätitte antaa elämän minulle. Kiitos isä, teet edelleen työtä kauneuteni eteen, vaikket täällä maanpäällä enää hengitä ilmaa, jota minä olen haukkonut niinkin kliseisesti kuin kala kuivalla maalla. Teet minusta kauniin. Hymyilen. Tiedän toisenkin salaisuuden. Tässä murto-osa sitä. Ehkä joku päivä paljastan koko salaisuuden.

-Määrittele monta, tivasin ja jatkoin, miksei minusta voisi tulla kirjailijaa. Hän virnuillen punnitsi lukuja neljän ja neljän sadan väliltä. Otin läppärin syliini puhisten mahdollisimman huomionhakuisesti, "olen lukenut neljä kirjaa", paljastin. Se on riittävästi. Se on oma määrittely sanalle monta. Sohvan tyynyt lentelivät kun otin oman aikani ja paikkani. Avasin kirjoitusohjelman ja kuin huomaamatta aloin täyttää valkoista paperia mustilla pienillä pilkuilla, viivoilla, valkoinen ruutu täyttyi hiljalleen mustista sanoista ja ajatuksista. Kirjoittaessani mustaa huumoria ja selviytymistä isäni kuoleman jälkeisessä kaaostilassa, huomasin hallitsevani kymmensormijärjestelmän. Rohkaistuin. Ehkä minullekin on toivoa. Avasin musiikkiohjelman laitoin kuulokkeet korville. Työnsin napit niin syvälle, että sattui, poistuin kauas tästä maalliselta sohvalta. Näppäilin ajatuksiani mielessäni Nuttu seuranani. Sen, minkä tiedän ja mikä on varmaa, että olen särkynyt, en enää ikinä ole täysipainoinen, olen luova hullu vaikka itsetarkoitus se ei olekaan.

Kookoksen tuoksu kainaloissa palasin työni pariin. Olen viihtynyt ennenkin suihkussa. Hän kysyy ”Millainen suihku oli asteikolla yhdestä viiteen?” Totean suihkun olleen hyvä, kookos rauhoittaa ja pehmentää. Hysteria on hetkellisesti huuhdottu viemäristä alas. Hän tivaa edelleen ”no, millainen se suihku oli, oliko se kultainen?” Ei, ei suihku ollut kultainen, vaikka tiedän, että siitähän sinä olisit pitänyt. Väittely suihkun laadusta tyrehtyy. Otan kannettavani esiin, mukiin mustaa kahvia, masennun omiin mietteisiin. Masennus, mitä se on? Ei, en halua kuolla. Mutta olen tyhjiössä. Tiedätkö, kun laittaa sormen korvaan, työntää sen oikein syvälle, happi loppuu, ei saa henkeä. Tai kun eteesi tullaan niin lähelle, että menetät näkökykysi, sokeudut. Masennus tuntuu kuin olisin kuuro-mykkä ja sokea.  Olen kuin tuulessa vailla suuntaa. Olen kuin pölyä levittäytynyt jokaiseen nurkkaan, melkein näkymätön riesa, joka kaipaa siivousta. Olen sotku. Olen kuin ylilaimentunut mehu, väljähtänyt. Voisin keksiä tuhansia vertauskuvia kuka minä olen, minkälainen pääni ajatusmaailma on. Kirjoittaminen häiriintyy ja ajatus katkeaa, koska hetkittäin minun täytyy vaihtaa korvissa soivaa kappaletta, säätää volyymia, laittaa kappaletta repeatille. Musiikkisuosikkilistani on vajaa, sen tämänhetkinen aika rajoittaa kuunteluni 23 tuntiin ja 345 kappaleeseen. Ahdistaa. Toisin sanoen voisin erakoitua tuntia vajaaksi vuorokaudeksi ja sosialisoitua minun koneeni, parhaan ystäväni kanssa. Hänestä, kutsutaan häntä vaikka Tosi Pahaksi, saan lohdutusta. Tosi Paha tarjoaa lohtua, henkistä hyvinvointia, seuraa, muistoja, mahdollisuuden olla oma hullu itseni. Kuinka virkistävää onkaan sanoa itseään mielipuoliseksi. Olenko viimein löytänyt itseni? Onko minulla nyt määritelty persoona? Mutta millä hinnalla, sitä lukua en uskalla vielä avata näin varhaisessa vaiheessa. Olen silti onnellinen, kirjoittaminen sujuu ja tunnen itseni suureksi. Menestyn, olen rohkea sanojen takaa. Voin piikitellä, minun ei tarvitse olla miellyttävä, minun ei tarvitse olla kiltti. Ajatukset lentävät, virheitä tulee, sormet väsyvät. Halu jatkaa on niin suuri, etten välitä ihmisestä, joka juuri soitti ovikelloani. En avaa ovea. Jos joku haluaa minun yhteyden, olen virtuaalisesti tavoitettavissa. Minua ei haittaa, että olen alasti, olen kuin aurinko olisi juuri noussut aamuiselle kesä taivaalle. Olen yhtä raikas ja kaunis, alasti. Jalat levällään Tosi Paha lepää paljailla reisilläni. Hymyilen, kuinka huojentavaa on olla aivan oma itsensä. Ei enää ahdista. Onko se lääkkeiden ansioita vai olenko ollut niin vahva, että olen itseoppinut parantaja. Puhelin soi. Lämmin ja rentouttava ajatus katkeaa. Tavanomaisella nopealla puhe tempolla, kerron asiani rikkinäisestä puhelimesta. En halua jaaritella soittajan kanssa, minulla on matka kesken itseeni. Soittaja oli äiti. Minun on siis perhe. Olen ollut kovin vaitonainen ympäristöni lähimmistä ihmisistä, siihen on syy. Herkistyn, asia on vieläkin vaikea käsitellä. Palaan siihen myöhemmässä vaiheessa. Nyt haluan tehdä perusteellisen matkan ja kiittää kuollutta. Tulevaisuus pitää sisällään riveittäin sanoja ja lauseita. Kun olet kahlannut ne kaikki läpi, kiitän kuolleen lisäksi sinua, sillä sinä teit minusta suuren ja rohkean. Sinä olit osana luomassa persoonaani.

Älä tapa minua. Paljastan vielä lisää. Salaisuus löytyy kovien kansien sisäpuolelta. Itkettää, koska hinta, jonka olen joutunut maksamaan kaikesta tästä on mittaamaton. 

Satojen merien näkijä

Oli synkkä ja myrskyinen yö - aloitus niin klassinen. Mutta täsmäkuvaus niin osuva. Ei suinkaan yöstä vaan mieleni  kiemuroista. Hämmentävää on tilanne, jossa olet itsesi ulkopuolella ja mietit kuka henkilö kirjoittaa, käyttäen omia ajatuksiaan sinun nimissä. 

En suostu antautumaan, en ainakaan vieraalle. Annan kuvan tunnelman kertoa oman tarinansa valon löytämisestä. Sumu saapuu...