One man down

Olen ollut hiljaa, kauan. Nopea analyysi omalle mykkyydelle, sanat syntyvät tuskasta. Pohjustan ja pyörittelen tulevia sanoja. Ei suurta kärsimystä horisontissa. Tyyntä myrskyn edellä, sanotaan.
Blogini, eräällä tapaa ystäväni tulevaisuudesta en ole huolissani, ei ole itseisarvo pitää mitään taikka ketään elossa tekohengityksellä. Tämä harmaiden kiekuroiden koti on ollut turhan pitkään ajatusteni kaatopaikka. 
Otsikko viittaa tulevaisuuteen. En tarkoita vaaleanpunaisia hössötys sydämiä, vaikka verivaloilta ei voida välttyä, ainakaan kuvainnollisesti. En osaa laulaa, ainakaan nuotilleen ja toisten korville, en osaa soittaa, en osaa piirtää. Luotan luovuuteni rivien väliin. Ehken ole pätevä, ehkä olen pinnallinen. En edelleenkään koe tarvetta kuvittaa, vaikka maisemien maalaus kuvin kiehtoo. Olen pääni vanki.

Positiivista höpöä.

Ensimmäiseni. Päiväkirja. Dear diary, this is what I've done today. Olkoon tämä siis positiivissävytteinen. Pikakirjoituksen soundit koostuvat Duran Duranista ja Tiersenin Yannista.

Kirjoitan ja deletoin kirjoitusta. Olenkohan sittenkään pätevä kirjoittamaan höpöhöpöjä. Kävin kampaajalla mustauttamassa ja keventämässä pääntäni. Vastapainokseni aiheeseen sopivaa lukemista Sillanpään Siljaa. En osaa. 

Luen tekstejä, joissa kepeästi kerrotaan päivän juustoleivistä, postauksia liikuntasuorituksista. Tää ei ole mua. Uskonpuute oman luovan ajatusvirran kerronasta kokee tällä hetkellä pahoja kolauksia. 

"Tytön nuoren sielun uumenissa oli jo runsaasti varautuneena sellaista elettyä, joka näin sattuman tuomalla hetkellä purkautui hienona hurmiona, kun varhaiskevään iltataivaalta hänen kasvoilleen heijastui ikäänkuin samanlainen tila" F.E. Sillanpää/Silja. Nuorena nukkunut.

Pyrkimykseni tuoda edellämainitun sitaatin tavoin oma ajankuvani kirjoitettuun muotoon, on tavoin tai toisin vielä kovin puutteellinen. Lauseiden yksinkertaisuus latistaa tunnelman kuvausta. Jolloin on tyydyttävä lakoniseen sävyyn toteamaan oma puutteellisuus ja mentävä lähipubiin luovalla ja linjoja lisäävälle siiderille. 

Kuulin uutisen, se typisti tulevaisuuden haaveni olemattomiin 40-vuoden yhteisestä taipaleesta, luottokampaaja, jonka piti tehdä niin morsiuskampaukseni kuin mustata pääni sopivin väliajoin, aikoo jättää lupaavasti alkaneen parin vuoden yhteisen kumppanuuden. Olen äimistynyt. Kuinka nyt näin? Suren tätä hiuksiin liittyvää, orastavan ystävyyden alkutaipaleen loppua luovalla ja linjoja lisäävällä siiderillä. 

Juhlistan luovalla ja linjoja lisäävällä siiderillä myös elämäni pisimmän, kahdeksan vuoden, työuran loppumista. 

Uusia suunnitelmia, uusia kokemuksia, jännitä kesä tulossa. Tule jo, minulla on kengätkin jo valmiina. 

Tämä saa riittää, oksennan kohta omalle hyväntuulisuudelleni. Huominen voi tuoda mielen mustan, se on osa tätä mielenterveyttä. Nyt rataa kuitenkin ylöspäin. Vauhti ei ole kova. Pickwick ja kuiva omppu odottaa. Nam. 

Olen lukenut ja oppinut.

Kiitos kaikille mielenkiintoisille blogeille. Olen lukenut kaikkea luomu-eko-rock-matkakertomuksia-elämää@hki-muoti-valokuva ja vaikean elämän väliltä. Ei ole olemassa sellaista käsitettä kuin oikea blogi tai minkälaisiin raameihin blogin pitäisi mahtua. Viikonloppuna luin artikkelin eräästä "julkkisbloggaajasta". Hän kirjoittaa nokkelasti, pidän siitä. Mutta aistin hieman ahdistusta hänen haastattelussaan tuomasta mielipiteestä, että blogin pitäisi olla kepeä, ja tuoda hyvää fiilistä. Ensinnäkin provosoidun tarkoituksellisesti. Toiseksi kepeä ja hyvää fiilis eivät aina täydennä toisiaan. Hyvän fiiliksen blogi saa ja pitää olla ahdistava mutta ennen kaikkea rehellinen. En tiedä, kuinka kauan itse kirjoitan. En tiedä kuinka kauan aikaa kuluu, että elämäni on taas täysipainoisen kepeää. En tiedä, kuinka kauan menee ennen kuin parannun. Mutta olkaa varmoja siitä, että torni pysyy pystyssä välillä huojuten ja näyttäen Pisalta, tästäkin huolimatta rakastan huojuvaa torniani, ja siksi aion tulevaisuudessakin viljellä mustimmista mustinta huumoria. Olen rehellinen, en tiedä kiinnostaako se ketään. Silti pienen pieni toivo on, että joku, yksikin riittää, tuntisi, että on aivan normaalia olla oma itsensä. 

Jatkan ahdistavaa, masentavaa, hermoja koettelevaa, tylsää arkeani tällä tekstillä. Itkin illalla, pitkästä aikaa. Itkin sitä, että olin hetkellisesti kemiaalisten vaikutusten myötä unohtanut kuinka itketään ja surraan. Syön siis masennuslääkkeitä. Ne on itseasiassa aika kivoja. Sellaisia valkoisia pieniä nappuloita, joista sivu- joku voisi luonnehtia niitä myös haittavaikuksiksi...hmm. Kuinka suurta riemua nämä haittavaikutukset ovatkaan iltoihimme tuoneet. Toki henkilökohtainen minitragedia lääkkeen haittoihin sisältyy. Ristiriitaisin tuntein parannan itseäni. Toisaalta elämän on jatkuttava. Toisaalta pidän kiinni menneisyydestä niin lujasti kuin vain kykenen. Kerron puolen vuoden kuluttua, miten menneisyys ja tulevaisuus voivat olla nätisti käsikädessä sekä mitä vierotusoireita näillä pienillä valkoisilla on. Olen jo kehitellyt pienensuuren riippuvuussuhteen. Olen sen vuoksi entistä höpsömpi, ainakin kotioloissa. Se on kivaa. Huomaankin, että kirjoituksesta tuli kepeä, kaikesta  huolimatta. Kevennetään vielä siiderin verran... Voihan, jääkaapista löytyikin vain avattu kuohari ja vajaa valkkaritonkka. Täytyy kiirehtiä kauppaan ostamaan kuivaa omenaa. 

Niin. Oikeasti. On yllättävän kivaa nauraa, vaikka ikävä rummuttaen tahdittaa sydämen lyöntejä. Pohjimmiltani olen kuitenkin musta. Suunnittelen lisää mustaa: kuontalo kaipaa mustaa väriä, käteni kaipaa lisää hakattua mustaa, kotimme tarvitsee mustaa... mustat unet, nähdään taas yöllä.  

Hei ja moi! Lähden tyttöjen kanssa mustille kahveille. Illalla otan miehen kainoloon ja hupsutellaan niin, että naapurin kissakin sen kuulee! Kepeetä, kuul! Kepeä musta kuittaa.