Search for beauty, find your shore.

Hetki on kulunut. Pidän ajatusleikistä, jossa on monimerkityksiä. Äärirajoille on hakeuduttava ainakin ajatuksen tasolla. Se leikki, missä nakellaan puukkoa sun sormien välissä. Etkö joskus toivo, että puukko pistäisi. Etkö joskus toivo, että voisit huutaa oikeasta fyysisestä kivusta. Etkö joskus halua tuntea eläväsi? 

Olen myrsky merellä. Olen trombi nurkissassi. Olen hiekkaa silmissäsi. Osaan olla myös hiljaa ja kiltisti. Sitä olen ollut lähes kuuden elämän edestä.

Enkö joskus haluaisi olla lavalla? Enkö joskus haluaisi olla spottien alla? Enkö joskus haluaisi olla esikuva? Enkö joskus haluaisi olla inspiraatio? Ihailtu? Nero? Maestro? Rinta rinnan hulluuden etuovella, valmiina räjäyttämään otsaetulohkon. Hurraahurraa, kuuletko, kaikki kannustavat.

On vain tämä yksi elämä, olen pettynyt valintoihini. Minua ei ole luotu olemaan keskiverto. Väheksyn sanaa keskiverto, ei kenenkään tarvitse kuulua ´keskivertoon´. Olemme tässä ja nyt. Sota itsetuntoni kanssa on taas syttynyt pienen hiljaiselon ja näennäisrauhan jälkeen. En ole kylmä, etsin kauneutta ja löydän saareni. Joskus.

Minne menen? Milloin löydän? Kuka olen? Miksi olen?   

Kynttilä syttynyt.

Ei koskaan tunnu siltä oikealta hetkeltä. Oikea hetki kertoa. Kerran sen näin. Se vilahti, sain melkein otteen. Sain hennon tilaisuuden. Kuitenkin, vaikka kaiken tein kuten piti, ei mikään mennyt kuten piti. Olet siellä jossain ikuisuuden kohdalla, toivottavasta omassa mökissäsi. Voitko hakea mut täältä pois. Kuuleeko minua kukaan? Haluan pois tähtien mukaan. Oli kuutamo mutta myöhästyin. Nyt on pilvistä, emme näe. Minä en näe. Tie on hukassa. Kirjoitan leijoihin ja ilmapalloihin, saavuttavatko ne koskaan sinua. Kynttilä on syttynyt, se palaa muistollesi.
Vuosi (niistä hetkittäisistä hyvistä huolimatta), jota tulen inhoamaan aina. Vuosi, jota en haluaisi kurjimmista kurjimminkaan ihmisen kokea. Vuosi, jota en unohda koskaan. Vuosi, jossa jokainen päivä oli uusi. Vuosi, jona pahuus minussa syntyi. Vuosi, jona masennuin. Vuosi, jona ikävöin.
Vuodet, joina tulen ikävöimään vielä enemmän. Sinun lähtösi vei riemun, suru vain siihen jäljelle jäi.

Nuku sinä vaan rauhassa.

Maaliskuun auringon alla on hyvä hetki tehdä inventaario univarastoon. Heräsin tänään pikkaisen vaille kymmenen, aurinko paistoi silmiin jo varhaisina aamuhetkinä mutta pinnistelin alitajuntaisessa maailmassani. 


Viime syksyn pahin parhain unisaldo lienee lähemmäs 15 tuntia. Reippaat kymmenen tunnin yöunet lisättynä kahdet eri päikkärit. Joku voisi sanoa elämäni menevän ohi. Toinen voisi kommentoida nukkuma-ajan olevan jo terveyttä haittaavana tekijänä. Itse totean ylpeänä, että tänä ja muutamana muunakin aamuna heränneeni ennen kelloa omin voimin ja omasta halusta nousta päivään uuteen. Aika kivaa. En tosin voi kieltää ajatusta sängyn kutsuvuudesta ja pienistä päikkärirepsahduksista.


Nyt katselen ympärilleni. Täällä ei ole siivottu, sänkykin vielä laittamatta, ulkoillakin voisi. Opiskelusta puhumattakaan. Töihin täytyy ainakin mennä. Jos pienet päikkärit sittenkin. 


Taistelu jatkuu, vaikka aurinko paistaa. Näin se vaan on, tie on mäkinen ja matka on pitkä. Henkiset paukut eivät ole entisensä. Tiedä sitten kuinka niitä lataisi? Onko neuvoa-antavia? 

Nuku sinä vaan rauhassa. 

Hei ei enää haaveilla mitä muuta on tarjolla.    

En osaa arvailla. 

Voi jos heräisit sattumalta.

Vuoristorataa ylös, alas ja alemmas.

Kynttilöiden keskellä, pimeässä ja kylmässä Tell me this night is over soidessa mietin kuinka elämä on tässä ja nyt, ja kuinka vaikea juuri tästä hetkestä on nauttia. Tulevaisuus mielessä ja muistot kyyneleinä poskella, en osaa olla itseni sisällä. Näin tapahtui eilen illalla ja näin tapahtui perjantai-iltana. 


Kuu valaisi vuodettamme eilen, pyysin että siirretään verho ikkunan edestä pois. Hetki, josta nautin. Niin tämä oli hetkellistä. Nyt auringon paistaessa haluaisin siirtyä tästä ajasta jonnekin, en sano ikuisuuteen mutta ote on vaan niin hento. Miksi jo saatu ote lipuu sormista pois. Kirjoitin, että raskainta on päivittäinen ikävöinti. Hyvänä kakkosena tulee laskujen sieto ja niistä ylös ponnistaminen. Hetkittäin elämä voittaa, nyt tuntuu ettei jaksa. Masennuksen musta käsi nostaa sormeaan. Jollain sairaalla tavalla olen luokitellut Masennuksen maskuliiniseksi olioksi. Se on kuin tiivis parisuhde, jossa on niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa. Masennus itse sairastaa narsismia. Se mitätöi minua. Se väheksyy minua. Sen viettienergia on vastustamattoman suurta. Se ei tunne syyllisyyttä minun pahasta olosta. Siltä puuttuu empatia. Kaiken tämän vuoksi haluan häivyttää ja pysyä omassa turvallisessa maailmassa. Ei anna aurinko energiaa, eikä d-vitamiini, eikä kalaöjy. Tulevaisuus antaa toivoa. Sinne on vain niin kovin pitkä matka vielä. 

Tree of life.

Kamppailu elämän ja kuoleman rajalla jatkuu (huomio: tehköön selväksi ettei kyseessä ole konkreettinen fyysinen taistelu). Ristiriitojen täyttämä päivä. Tammikuu jo melkein ohimenneenä, olen sekä huomannut että huomaamattani ihastunut viikottain uusiin asioihin. Olen vieläkin pakoillut välttämättömiä arkisia asioita, elän kuin unessa. Elän haaveessa, että huomenna on päivä uusi. Koko syksyn opettelin elämään päivä kerrallaan, nyt jo alan lipua haaveiluun ja unelmiin. Kaiken ikävän onneksi huomaan osaavani taas haaveilla ja suunnitelma. Siltikin elän kuplassa, jossa laskun avaaminen masentaa (niin, kukapa laskuista tykkäisi?) ja postilaatikon avaaminen tuntuu tyhjänpäiväiseltä. Meidän postilaatikko on talon ulkoseinässä, ei siis kätevästi "pullamössö"-sukupolven tottuman tapaan ulko-ovessa niin kuin useimmissa (?) kerrostaloissa. Ensiksi haluan kiittää kaikista joulukorteista! Itsetehdyt kortit ilahduttavat aina. En ole katsonut tarpeelliseksi vierailla metallisella laatikolla reiluun kuukauteen. Jonkin sortin ennätys. Maassa, jossa puu-, metsä- ja paperiteollisuus on kova juttu, uskaltauduin kuitenkin marisemaan, miksei postiluukkuja kokonaisuudessaan voisi jo siirtää tekniikan sisään. Niin joojoo. Ristiriita, ja nostalgia alkaa rimpuilla ja pitää ääntä. "Miksi on oltava aina saatavilla?" Maailman ihanin ajatus on hidastaa tätä maailmaa, ja mikäs sen parempi tapa olisi kuin pitää läppäreiden ja kännyköiden mm-kisat ja viskata urakalla tekniikkaa järvenpohjaan. Ostaa hevonen ja paaleittain heinää. 

Elämä, jonka toivoin toteutuvan on matkalla oikeaan suuntaan. Persoona on syntymässä. Kuitenkin edelleen ikävöin. Harmistun. Vihainen siitä hinnasta, minkä jouduin tästä elämän matkasta maksamaan. Katkeroidun. Taas. 

Tree of life. (palaan myöhemmin tarinaan)

Oma puu, oma mekko, uudet kengät, uudet korut ovat tulevaisuuden unelmia. Ne toteutukoon omalla ajalla. Siihen asti tyydyn vaan jännittämään. 

Olen lukenut ja oppinut.

Kiitos kaikille mielenkiintoisille blogeille. Olen lukenut kaikkea luomu-eko-rock-matkakertomuksia-elämää@hki-muoti-valokuva ja vaikean elämän väliltä. Ei ole olemassa sellaista käsitettä kuin oikea blogi tai minkälaisiin raameihin blogin pitäisi mahtua. Viikonloppuna luin artikkelin eräästä "julkkisbloggaajasta". Hän kirjoittaa nokkelasti, pidän siitä. Mutta aistin hieman ahdistusta hänen haastattelussaan tuomasta mielipiteestä, että blogin pitäisi olla kepeä, ja tuoda hyvää fiilistä. Ensinnäkin provosoidun tarkoituksellisesti. Toiseksi kepeä ja hyvää fiilis eivät aina täydennä toisiaan. Hyvän fiiliksen blogi saa ja pitää olla ahdistava mutta ennen kaikkea rehellinen. En tiedä, kuinka kauan itse kirjoitan. En tiedä kuinka kauan aikaa kuluu, että elämäni on taas täysipainoisen kepeää. En tiedä, kuinka kauan menee ennen kuin parannun. Mutta olkaa varmoja siitä, että torni pysyy pystyssä välillä huojuten ja näyttäen Pisalta, tästäkin huolimatta rakastan huojuvaa torniani, ja siksi aion tulevaisuudessakin viljellä mustimmista mustinta huumoria. Olen rehellinen, en tiedä kiinnostaako se ketään. Silti pienen pieni toivo on, että joku, yksikin riittää, tuntisi, että on aivan normaalia olla oma itsensä. 

Jatkan ahdistavaa, masentavaa, hermoja koettelevaa, tylsää arkeani tällä tekstillä. Itkin illalla, pitkästä aikaa. Itkin sitä, että olin hetkellisesti kemiaalisten vaikutusten myötä unohtanut kuinka itketään ja surraan. Syön siis masennuslääkkeitä. Ne on itseasiassa aika kivoja. Sellaisia valkoisia pieniä nappuloita, joista sivu- joku voisi luonnehtia niitä myös haittavaikuksiksi...hmm. Kuinka suurta riemua nämä haittavaikutukset ovatkaan iltoihimme tuoneet. Toki henkilökohtainen minitragedia lääkkeen haittoihin sisältyy. Ristiriitaisin tuntein parannan itseäni. Toisaalta elämän on jatkuttava. Toisaalta pidän kiinni menneisyydestä niin lujasti kuin vain kykenen. Kerron puolen vuoden kuluttua, miten menneisyys ja tulevaisuus voivat olla nätisti käsikädessä sekä mitä vierotusoireita näillä pienillä valkoisilla on. Olen jo kehitellyt pienensuuren riippuvuussuhteen. Olen sen vuoksi entistä höpsömpi, ainakin kotioloissa. Se on kivaa. Huomaankin, että kirjoituksesta tuli kepeä, kaikesta  huolimatta. Kevennetään vielä siiderin verran... Voihan, jääkaapista löytyikin vain avattu kuohari ja vajaa valkkaritonkka. Täytyy kiirehtiä kauppaan ostamaan kuivaa omenaa. 

Niin. Oikeasti. On yllättävän kivaa nauraa, vaikka ikävä rummuttaen tahdittaa sydämen lyöntejä. Pohjimmiltani olen kuitenkin musta. Suunnittelen lisää mustaa: kuontalo kaipaa mustaa väriä, käteni kaipaa lisää hakattua mustaa, kotimme tarvitsee mustaa... mustat unet, nähdään taas yöllä.  

Hei ja moi! Lähden tyttöjen kanssa mustille kahveille. Illalla otan miehen kainoloon ja hupsutellaan niin, että naapurin kissakin sen kuulee! Kepeetä, kuul! Kepeä musta kuittaa.

Marraskuun sade.

Tuoksuu satsumoille ja joululle. On kylmä ja odottava tunnelma. Katselen taivaalle. Horisontti on harmaa. Naapurin talon katolla lunta. Talvi ahdistaa. Iltapäivälehtien ryöpyttämä myrsky on kai tuloillaan, mikään ihmehän se ei ole. Ja ilmeisesti tällä kotiakselilla on luvassa "vain" räntää ja vettä. Kulma tasan kello 17:00. 

Onko sen väliä? Onko sen väliä, jos pysähdyn. Juuri kun olin kirjoittamassa kaiusta ja äänestä, soi puhelin. Kuulikohan joku sittenkin? Soittaja oli tuntematon. Hänellä oli lempeä ääni, hän oli nainen. Hän välitti minulle erittäin tärkeä tiedon. Hänelle soitto oli työtä, minulle se tarkoittaa jonkinasteista pelastusta. 

Elämäni on täynnä ristiriitoja. Ennen niiden kanssa on osannut elää. Nyt ne tuntuvat ylivoimaiselta käsittää. Elämä kaipaa järjestystä, byrokraatista koneistoa. Vie pois kauhu tulevaisuuden päivistä. Tuntuu jotenkin sietämättömältä tämä tiedottomuus. Ei tiedä milloin itkettää, milloin naurattaa. Päivät täynnä hysteriaa ja maniaa. On raskasta olla vuoristoradassa. Toisaalta elämä on tylsää ilman tunteita. Mutta raastakaa minut kunnolla ja ennen kaikkea kerralla. Haluan katsoa silmästä silmään tappajaa. Katsotaan selviänkö? Kuinka sitä sanotaankaan: "mikä ei tapa, vahvistaa". Entä jos tappaja käy joka yö sängylläsi vie pienen palan pois ja ennen kuin huomaatkaan jäljellä ei ole mitään. Missä vaiheessa kerkeän,  pystyn vahvistumaan?

Hitaan kuoleman kyydissä pysyy. Ja mikä kauheinta, kuoleman kyydin näkee selvästi. Katso peiliin. Olet vain surkea yksilö. Olet purjetinut jo pitkän matkan pois tutusta laiturista. Nyt tuuli puuskaisena lakaisee lunta naapurin katolta. Kohta se alkaa - myrsky.  

Matka omalle laiturille alkaa huomenna. En tiedä löydänkö sitä enää aavan takaa. En osaa käyttää kompassia. Ehkä minua huomenna joku opastaa. Toisaalta luottavaisuus valtaa minut, mutta olen epäileväinen. Luulin olevani idealisti, optimistinen avoin kirja. Pettynyt on se kuka näkee noin suuren valheen. Olen pessimisti. Olen kuitenkin odottavaisin mielin. Itkettää. Olenko sittenkin onnekas? Olenko sittenkin vahva? Liian suuria adjektiiveja liian aikaisin.

Minun täytyy myöntää, esiriput eivät vielä kauttaaltaan ole laskeutuneet. Ne, joille en ole kertonut, ovat tietämättömiä kohtalostani. Heille esitän. Olen aika mainio näyttelijä. Mutta raastavaa se on, surullista myös. 

Marraskuun sade tule. Vie lumi pois. Haluan mustaa. Halua rosoista. Liikaa valkoista, liian ahdistavaa. 

Väriä elämään - punainen.

Palaan loppuelämäni ensimmäisen matkan alkuperäisideaan: väriterapiaan. Vuorossa punainen, mustan lisäksi mieliväri. Väriterapia on mielenkiintoinen terapian ala. Vielä tässä vaiheessa havaintoni perustuu netistä löytyvään tietoon, jonka oikeellisuutta, merkitystä, todenmukaisuutta on vaikea lähteä arvioimaan. Väriterapiaa pidetään ns. uskomuslääkintänä, näennäistiedettä taas. Hmm...huolestuttavaa tai ei, näyttää siltä, että akateemisen opiskelun ilo: tieteestä oppiminen ja sen ymmärtäminen ja sisäistäminen ei olekaan enää niin suuri ilo elämässäni. Mutta tämä on minun matkani, jonka perusta on tunne, ei tiede. Ja tässä tapauksessa vain omilla uskomuksilla on merkityksensä. Toisaalta tiedettäkin tarvitaan, joku oppinut, asiantuntija minut vielä pelastaa! Uskon. Pakko uskoa. Väriterapia sen oikeassa merkityksessään tarkoittaa hoitomuotoa, jossa värejä ja valoja kohdistetaan joko suoraan tai välillisesti ihmisen eri aku- tai chakrapisteisiin. Minun "terapia" on kipeiden ja hyvien muistojen esiintuominen värien avulla. 


Aloitetaan siitä, että olen masentunut. Tarvitsen voimaa ja tasapainoa löytääkseni vastauksen kysymykseeni: miksi elän? Elänkö siksi, että saavutan akateemisen tutkinnon, elänkö yhteiskuntaa varten, elänkö työyhteisöä varten, elänkö perhettäni ja ystäviäni varten, elänkö itseäni varten?

Oletetaan että punainen viittaa fyysisyyteen, elinvoimaan ja aktiivisuuteen. Näiden elementtien puutos tämän hetkisessä elämässä on valtava. En ole tasapainossa. 
Lapsena minut poikkeuksetta puettiin vaaleanpunaiseen. Olen draumatisoitunut, en voi väittää vihaavani jotain väriä, jopa liian tunteellista minulta. Pikkutytöstä on kasvanut nainen, väritän maailmaa punaisen eri sävyillä, kirkas punainen olkoon se kaikkein esteettisin. Vaaleanpunaisen värin positiivinen yhtymäkohta nykyisyyteen voidaan tiivistää yhteen sanaan: possu.

"Sulla on kuin sian korvat." Kuvaus vuosilta 1992-93.

Pikku possuja, suloisia. Mielelle tekee hyvää katsoa jotakin viatonta. Olen häpeissäni, siitä että olen menettänyt jos en kokonaan niin suurelta osin oman viattomuuden. Onko mitään kauniimpaa kuin viaton lapsi? Punainen tuo mieleen glögin, joulun sekä oman vaatekaapin. Näistä kolmesta joulun tuloa pelkään. Perhejuhla. Perhe puutteellinen ja juhlaan ei ole aihetta. En saa katsetta irti tuosta mielikuvasta, jossa maailmani on värien kylläinen, liian ahdas. Toisaalta silmääni miellyttää voimakkaat sävyt. "Siitä" elämäni suunnan muuttaneesta hetkestä on tasan kaksi kuukautta. Puhutaan elämän punaisesta langasta. Minun lankakeräni meni piiloon. Siitä olen samaa mieltä, minun keräni on punainen. Hän ei tule mua vastaan vaikka kuinka uskoisin. 

Punaisen teemaan että videon puolesta myös väriterapiaan sopii Zephyr tuuli, jolle esitän lempeän toiveen: "Tule ja vie minut lepäämään. Anna voimasi ja hukuta puhurisi alle. Nosta ylös tästä saamattomuuden ansasta. Nostan ylös käteni, tee niistä siivet, joita hellin tuulin kannatat."

Kuten jo aikasemmassa tekstissä olen kirjoittanut, punaiset mielikuvat tuovat mieleen mökin sekä rakkauden. Tuskaisena mietin, mitä lisää? Mitä punaisia muistoja on? Ahdistaa, koska muistot haalistuvat. Niin. Ironista. Ensin kirjoitan että liika kylläisyys ahdistaa mutta haaleat kuvat tekevät surulliseksi. Mistä löydän oman tasapainon? Pystynkö yksin sitä edes löytämään? Yksi vastaus: tasapaino, elämän tarpeellisuuteen on auttamatta liian kevyt. Väitän, ettei kiltti-tyttö (minä) voi ikinä olla tasapainossa. Aina jossain elämän tilanteessa (liika) kiltteys vaarantaa oman arvontunnon. Silloin vahva punainen on vain koriste vaatteen muodossa. Onpa sitten omissa toiveissa olla vahva niin kuin järkkymätön peruskallio, jota punainen väri minulle henkilökohtaisesti edustaa, on omaan luontooni hankalaa yhdistää voimakkaita punaisen piirteitä. Tarvitsen siis apua. Haluan räiskyä! Haluan olla itsekäs! Haluan vaikuttaa! Haluan olla saatavilla! Niin. Tässä se taas tuli. Oma ristiriitaisuus. Toisaalta haluan olla vapaa siteistä mutta yhtäältä haluan asettaa muiden hyvän omani edelle. En ole tyytyväinen, asetin punaiselle suuria odotuksia. Nyt luen ajatuksiani, olen pettynyt. Näinkö tylsä olen. Vailla punaisen räiskyvyyttä. Tähän tarvitaan punaisia asennekorkkareita. Jos ensi yönä nukun, nukun ne jalassa. Asenne olkoon huomen aamulla valmiina. Jaloistahan se kaikki, tasapaino, vahvuus, kovuus yms. arvostetut ominaisuudet lähtee. Eikö? Sydäntä tarvitaan vaan elintoimintojen ylläpitoon. Tunteet ovat turmioksi. Ollaan kaikki yhdessä sydämettömiä ja voidaan mainiosti. Lopetaan tähän. So lost. So shame. 

Tahto olla. Kova kuin kivi. Voimakas kuin punainen. Pehmeä kuin pyöristyneet kulmat.

  

                                                                 Pohjaton ikävä. Sinua, iskä.