Hetki on kulunut. Pidän ajatusleikistä, jossa on monimerkityksiä. Äärirajoille on hakeuduttava ainakin ajatuksen tasolla. Se leikki, missä nakellaan puukkoa sun sormien välissä. Etkö joskus toivo, että puukko pistäisi. Etkö joskus toivo, että voisit huutaa oikeasta fyysisestä kivusta. Etkö joskus halua tuntea eläväsi?
Olen myrsky merellä. Olen trombi nurkissassi. Olen hiekkaa silmissäsi. Osaan olla myös hiljaa ja kiltisti. Sitä olen ollut lähes kuuden elämän edestä.
Enkö joskus haluaisi olla lavalla? Enkö joskus haluaisi olla spottien alla? Enkö joskus haluaisi olla esikuva? Enkö joskus haluaisi olla inspiraatio? Ihailtu? Nero? Maestro? Rinta rinnan hulluuden etuovella, valmiina räjäyttämään otsaetulohkon. Hurraahurraa, kuuletko, kaikki kannustavat.
On vain tämä yksi elämä, olen pettynyt valintoihini. Minua ei ole luotu olemaan keskiverto. Väheksyn sanaa keskiverto, ei kenenkään tarvitse kuulua ´keskivertoon´. Olemme tässä ja nyt. Sota itsetuntoni kanssa on taas syttynyt pienen hiljaiselon ja näennäisrauhan jälkeen. En ole kylmä, etsin kauneutta ja löydän saareni. Joskus.
Minne menen? Milloin löydän? Kuka olen? Miksi olen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti