Unelmille aikaa.

Sovitetut askeleet eivät löytäneet valmiita merkkejä. Annan siis aikaa valkoiselle unelmalle.

Olin pettynyt itseeni. Olin kyynelten seassa pieni ihminen, joka lausui ne, nyt jo kadotetut sanat voimasta ja haluttomuudesta. En kuitenkaan särkynyt. Yritän uudelleen. Annan aikaa unelmille.

Piilossa on halu kirjoittaa suoraan ilman mielikuvia ja arvailtavia ajatuksia. En uskalla. Se olisi tylsää. Takertua sanoihin perinteisiin, olisi tuomio osaamattomuudesta jäsentää ajatuksia kiehtovaan tapaan. Toki haluan sanoa loppuun lauseet, jotka aloitan. Ehkä tämä kertoo pienestä maailmastani. Omasta sellaisesta. Ei sen väliä vaikka minussa ei olisi kiinnostavuutta.

Haluan olla mystinen tarina.

Kaksi, kolme ja neljä tähteä muodostavat ketjun, joka tuntematon on vielä minullekin. Pyörittelen mielessäni tähtiketjua. Kokoan ja kudon silmukoita. Käsialani on hiukan hapero tai hutera.

Niin on vaan aina ollut että on kovin kivunoloista kertoa juttuja, jolle ihmiset löytäisivät syyn nauraa. En ole sosiaalinen kärpänen. En omaa niitä kaikenhuomioivia verkkokalvoja, jolle iskostuisi sekunnin murto-osassa näppärä vastine toisten ajatuksille.

Olen kyllä hupsu. Läheiset tietää.

En ole näin vakava, kun lauseeni antavat odottaa. En täällä päivää pelkää, enkä pelkästään yötä ihannoi.

Kerään palaset. Oon täällä vielä huomenna. Ja jatkan kesken jääneet lauseet.

Tree of life.

Kamppailu elämän ja kuoleman rajalla jatkuu (huomio: tehköön selväksi ettei kyseessä ole konkreettinen fyysinen taistelu). Ristiriitojen täyttämä päivä. Tammikuu jo melkein ohimenneenä, olen sekä huomannut että huomaamattani ihastunut viikottain uusiin asioihin. Olen vieläkin pakoillut välttämättömiä arkisia asioita, elän kuin unessa. Elän haaveessa, että huomenna on päivä uusi. Koko syksyn opettelin elämään päivä kerrallaan, nyt jo alan lipua haaveiluun ja unelmiin. Kaiken ikävän onneksi huomaan osaavani taas haaveilla ja suunnitelma. Siltikin elän kuplassa, jossa laskun avaaminen masentaa (niin, kukapa laskuista tykkäisi?) ja postilaatikon avaaminen tuntuu tyhjänpäiväiseltä. Meidän postilaatikko on talon ulkoseinässä, ei siis kätevästi "pullamössö"-sukupolven tottuman tapaan ulko-ovessa niin kuin useimmissa (?) kerrostaloissa. Ensiksi haluan kiittää kaikista joulukorteista! Itsetehdyt kortit ilahduttavat aina. En ole katsonut tarpeelliseksi vierailla metallisella laatikolla reiluun kuukauteen. Jonkin sortin ennätys. Maassa, jossa puu-, metsä- ja paperiteollisuus on kova juttu, uskaltauduin kuitenkin marisemaan, miksei postiluukkuja kokonaisuudessaan voisi jo siirtää tekniikan sisään. Niin joojoo. Ristiriita, ja nostalgia alkaa rimpuilla ja pitää ääntä. "Miksi on oltava aina saatavilla?" Maailman ihanin ajatus on hidastaa tätä maailmaa, ja mikäs sen parempi tapa olisi kuin pitää läppäreiden ja kännyköiden mm-kisat ja viskata urakalla tekniikkaa järvenpohjaan. Ostaa hevonen ja paaleittain heinää. 

Elämä, jonka toivoin toteutuvan on matkalla oikeaan suuntaan. Persoona on syntymässä. Kuitenkin edelleen ikävöin. Harmistun. Vihainen siitä hinnasta, minkä jouduin tästä elämän matkasta maksamaan. Katkeroidun. Taas. 

Tree of life. (palaan myöhemmin tarinaan)

Oma puu, oma mekko, uudet kengät, uudet korut ovat tulevaisuuden unelmia. Ne toteutukoon omalla ajalla. Siihen asti tyydyn vaan jännittämään.