Aloitus ja epäonnistuminen

Aiottu otsikko sisälsi lauseen: "mihin mulla on kiire?". Pyörittelin ajatuksia ilmassa. Ilmaa vain. Sanat eivät ilmestyneet ruudulle. Eräs henkilö on omalta osaltaan ollut arvioinnillaan aiheuttamassa minulle pelkoa, etten osaa kirjoittaa ajatuksiani kaikkien ymmärrettävään muotoon. Epäonnistumisen pelko on valtava. En osaa. Nyt uskallan muutaman rivin kokeilla, josko tämä kirjoittaminen tuntuisi luonnolliselta. 

Niin. Miksi yritäisin jotain uutta ja kiehtovaa jopa jännitävää, jos tiedän, että mihin ryhdynkin, se onnistuisi. Onnistumisen ilo olisi olematon. Toisaalta tämä on asenne-kysymys toisaalta itsetunto-kysymys. Jos tahdot paneutua rivien väliin, syvällisiin kysymyksiin, voidaan oikeutetusti kysyä, missä ilo arjen onnistumisista on. Kaukana jossain, lomalla, pois luotani matkustanut. Hänen mukanaan maan uumeeniin, mullan alle, pimeyteen. Siellä se ilo on. On se tainnut unessa madon hajuisen postikortin laittaa. Niin.


Siirrän pohdintaa hetkessä elämisestä ja kiireen suhteesta myöhemmäs.


Pelottaa. En tiedä mikä pelottaa. Tiedän sen ahdistuksen tunteen. Jokin pyrkii minusta ulos, jonkin taas auttamattomasti sullon ulos kylmään. En päästä sisään. Ovikello ei ole aikoihin soinut. Se, jokin kai tietää, että olen liian pelokas avaamaan. Haluaisin. Miksi annan tuntemattomien ihmisten arvioiden vaikuttavan elämääni näin paljon. En suostu alistettavaksi. Tulen ajatuksesta vihaiseksi. Tulen vihaiseksi siitä, että annan näin paljon palstatilaa sille epämiellyttävälle ihmiselle. Miksi annan periksi? Miksi väsyn jatkuvasti elämän painoon? 


Kerron tarinan. 
Odotan turhaan sitä elämäntilaa, jossa minulle käy kuin kaikille muillekin. Eihän yleistyksiä sallita. Kuinka kaikille sitten käy? Hyvin, jos minulta kysytään. Joten istun. Edessä on vanha tammi ja joitain rikkaruohoja. On kesä ja taivas on sininen. Valon sammuttua, ei kesäinen aurinko tunnu riittävältä. On tehtävä matka. On ylämäkiä, jotka polkee ilman vaihteita kepeästi mutta on ylä- ja alamäkiä, joihin tarvitsee pyörän vaihteiston. Tavallaan se on doupattu pyörä. Alamäessä vaihde vaihtuu astetta isompaan, jotta vauhti on maksimi, ylämäessä taasen kevennetään. Ketä minun täytyy lyödä? Uskottelen luomupyörän olevan oikea vaihtoehto minulle, ei kaikille. Uskoni horjuu. Kaiken pitää olla parempaa, isompaa, hienompaa. Maailma on täynnä eriarvoistavia statuksia. On kilpapyörää, on mummon pyörää, on citypyörää, kaikelle on nimi, ja väitän kaikelle on määritetty hiljainen arvo. Olen vieläkin tammen alla kesäpäivänä. Vieressä vanha punainen jopo. Niin vanhanaikanen, että halutessaan jopon saa rungostaan mutteria löysäämällä kahtia. Toisaalta erikoisvarusteltu, samaan aikaan pelkistetty, minulle kaunein ja rakkain. Tammen lehti leijailee säärelleni. Se on uniikki. Jopo on uniikki. Vailla mitään odotuksia. Vai onko sittenkään? Sen funktio on tehdä pitkä matkani hieman kevyemmäksi. Niin. Odotuksia tai ei, kuuntelen. Aivan kuin vastaisit minulle. Kerro kovemmin. Kerro lujemmin. Pidän kyllä sinusta huolen. Olen yksinkertainen, pidän yksinkertaisuudesta. 

Minun perintö. Mökillä jossain.

Epäonnistuin, ehkä. Sain kuitenkin ilmaistua. Sanoja sanojen perään. Vaikeaselkoinen tarina yksinkertaiselta tyypiltä. Irvikuva parhaimmillaan.   


Olen aktivoitunut väkivaltaisesti, haluaisin mäiskätä jotain niin kovaa, että tuntuu. Ehkä pian otamme matsia säkin kanssa. FightClub here I come. MÄISK! 




Onnistuinko?