Isien päivänä.

4.12.2011 / Kirje iskälle (edit 11.11.12)

Tein haudallesi seppeleen. Mietin, olitko oikeassa, olisitko tuntenut itsesi ulkopuoliseksi ja huonoksi. Ei, et saa myrkyttää ajatuksiani. Niin. Tein jotain sinulle, omat käteni loivat muhkean seppeleen haudallasi, keskelle kynttilä ja kauneus levätköön siinä. Kuinka paljon kaipaankaan hiljaista läheisyyttäsi. Kuinka paljon kaipaankaan ääntäsi. Kuinka paljon kaipaankaan olemustasi. Kuinka paljon kaipaankaan olemassa oloasi.

Syyllisyydestä viis, et voi sitä tuntea enää, mutta sanonpa vaan, että päivittäinen ikävä on raskasta kantaa. Näin sinusta unta viime yönä. Olen pahoillani kun en ole laskenut kertoja, jolloin olet ollut yöseurani.

Kirjoitan sinusta ja minusta. Ajattelin, että olisin reipas tyttö ja saisin tämän (=salaisuus) valmiiksi helmikuussa. Aika ei taida kuitenkaan olla valmis. En tiedä onko aika koskaan valmis. Sanat eivät vain asetu paikoilleen, niin kuin tahtoisin niiden asettuvan. 

Kirjoitan sinulle. Kirjoitan itselleni, tämä on sitä terapiaa nyt. Kirjoitan muille. En tiedä miksi, minun on saatava kirjoitukseni julki. Kai, että lähimmäiseni näkisivät, mikä on totuus? "Minkä totuus?", kysyisit. Minä vastaan: "minun". Minun totuus. Minun rakkauteni. Minun herkkyyni. Minä.

Minä olen monelle kuin ilmaa, vähän kuin sinä, Me olemme niin samanlaiset. Minä haluan kertoa, kenen tyttö olen. Minä haluan tehdä sinut näkyväksi, niin kuin olisit ansainnut jo elinaikanasi. Kenenkään loukkaantumatta ja ketään loukkaamatta. Nyt on minun vuoro pitää puoltasi. Nyt on minun vuoro näyttää, ettet ollut ilmaa. Haluan vaalia muistoasi. Jokaisesta ihmisestä tulisi kirjoittaa kirja.

Hyväksyin ne ehdot, jotka teit koskien lähestyvää kuolemaasi. Kunnioitin niitä, ainakin yritin. Olit rauhallinen. Uskomattoman rohkea. Et itkenyt, et näyttänyt huolta, ajattelit meitä viimeiseen hetkeen saakka.

Reilu vuosi kaksi vuotta myöhemmin en voi vieläkään uskoa, että olet poissa isä.

Mies nukkuu vieressä, minä annan kyyneleiden valua. Täällä on pimeää, ulkona sataa ensilumi. Auton äänet kuuluvat, vuorokausi on vaihtunut, ylihuomenna on itsenäisyyspäivä. Niin. Itsenäisyyspäivä ja Tuntematon. Vuoden jokaisesta päivästä löydän jotain tai jonkun hetken, mikä linkittyy sinuun, isä.

Olen meinannut töissä puhjeta kyyneliin monesti. Olemukseltaan sinunlaisesi, perheen isä, on tehnyt viikonlopun ostokset. Palapaistia, perunoita, voita, leipää, maitoa, juustoa, salaatit, wc-paperia, juustosnaksuja, olutta ja jotain kahvin kanssa, tässä ne ovat meidän ostokset, jotka toit kotiin perjantaina. Niin. Et se ollutkaan sinä. Se mies oli joku vieras, joka maksoi kortilla ostokset, jonka lompakko oli mustaa nahkaa, jonka nimettömässä kultainen, joka oli reippaan kohtelias ja joka oli aivan kuin sinä mutta ei kuitenkaan. Arvaa, olenko pettynyt. Joudun nielemään kyyneleet, puremaan huulta ja jopa kaivamaan kohteliaan hymyn. Silmistäni voisi löytää kaipauksen, jos tietäisi etsiä. Silmäni eivät hymyile, niiden lohduton sävy on aito. Toivotan asiakkaalle hyvää viikonloppua, aivan kuin toivoisin joskus meidän kaupan kassaihmisen tehneen sinulle saman.

Isä, ajatukseni harhailevat. Huomasin kämmenessäni jotain likaa. Lika tuli varmaan, kun kaivoin auton alle pudonnutta kännykkääni. Harhaileva ajatus yrittää kasata kaikki kirjoittamani tekstit saman tiedoston alle. Tekstejä on jo jonkin verran. Niitä on ajatelmakirjassa, blogissa, yksittäisissä tiedostoissa ja päässäni. 

Kynttilä sinulle, isä.

“Isä, voiko ikävään kuolla?”

En ole kirjoittanut sinusta pitkään aikaan. Olen välillisesti muotoillut tunteitani milloin runoin ja milloin proosan kirjaimin. Olen unohtanut kirjoittaa jouluisista kuusenhakureissuista Korpilahdelle. Olen unohtanut kirjoittaa pelireissuista. Olen unohtanut kirjoittaa kesälomista ja asuntovaunuelämästä. Olen unohtanut kirjoittaa hiihtoreissusta, siitä yhdestä Sippulanniemessä, jonka muistan. Se oli hyvä lenkki, vaikka aluksi vastustelin lähtemistä. Kaaduin siinä isossa mäessä. Ei sattunut. Sinä taisit mennä edeltä. Jouduit odottamaan minua useasti. Hetkittäin minä pidin vauhtia yllä. Erikoista, että tuo yksi lenkki, josta on aikaa kulunut jo yli kymmenen vuotta, on juurtunut mieleeni näin voimakkaasti. Muistan sinun sinisen ulkoilupuvun. Voitelit pihassa molempien sukset. Se taisi olla sunnuntai iltapäivä, ulkona taisi jo hämärtää. Tungosta ladulla ei ollut. Taidettiin valita perinteinen tyyli. En ikinä kiittänyt hiihtoseurasta. Kiitän nyt, vaikka onko sillä enää mitään merkitystä. Kiitos iskä! Lohtu on laiha.  

Ylim.nasta: autopaikat/lähtö. Keskim.nasta: lenkin loppusuora. Alim.nasta: pitkä alamäki, jossa kaaduin

.

 

Ikävä. Ikävästä olen kirjoittanut paljon ja kirjoitan lisää. Ikävä parisuhteessa on yleensä mukava asia. Toista on kiva ikävöidä, se kertoo välittämisestä, tunteista toista kohtaan. Ikävä helpottuu kun nähdään. Ikävä helpottuu kun kuulee toisen äänen. Ikävä lakkaa (useimmiten, ainakin hetkellisesti) kun tuntee toisen kosketuksen. Harvemmin ikävää pääsee syntymään jos asut rakkaasi kanssa samassa kodissa. Ikävöiminen on stressaava olotila elää. Ikävä ei jätä mieltä koskaan rauhaan vaikka nauraisit tai nauttisit elämästä. On aina se tyhjä tunne sisällä. On aina se jokin, mikä muistuttaa hänestä tai hänen poissaolosta elämässäni. On ikävä. Ikävä ei hellitä kirjoittamalla. Ikävää ei pysty unohtamaan koska en pysty tai halua unohtaa häntä. Ikävä ei hellitä vaikka en siitä kirjoittaisi. Kirjoitan kai, että ymmärtäisin ja hyväksyisin itseni tällaisena kuin nyt olen.  

 

Olen ikävöinyt yhtä ihmistä niin paljon, että en ole pystynyt ikävöimään muita läheisiä: perhettä tai ystäviä, eläviä tai jo poismenneitä. Ikään kuin sisälläni ei enää ole tilaa ikävöidä kuin sitä yhtä, isää. Vaikka taannoin kirjoitin valinneeni Rauhan, en Ikävää ole pystynyt sivuuttaa. Ikävä häiritsee keskittymistä. Voin istua tunteja sohvalla ja vain katsella ulos pimentyvää iltaa. Mietin missä olet, kuinka saisin yhteyden sinuun? Kuuletko minua? Tapasitko kaikki kuolleet läheiset, kun poistuit täältä? Tapasitko äitisi kun poistuit täältä? Miltä kuolema tuntuu? Miltä tuntuu, kun elämä viedään pois? Lääkäri, se musta enkeli, kuoleman viestintuoja. Paholainen ja auttaja samassa valkoisessa takissa. Kuinka kieroa. 

 

Entä kun ikävä ei koskaan lakkaa? Entä kun ikävä ei koskaan hellitä? Entä kun ikävä vain kasvaa? Mitä tehdä ikävälle, jota ei itse pysty hallita? Miten jaksaa elää pohjattoman ikävän kanssa? Voiko ikävään sairastua? Voiko ikävään kuolla?

Isiesi lailla III

Muistatko kun viimeksi nauroimme? En muista minäkään. Olenko kehittänyt herkässä mielessäni suhteemme kauniiksi tarinaksi? Tiesitkö, kuinka paljon suhteemme perus on vaikuttanut minun aikuisikääni? Minä en tiennyt. Ennen kuin vasta sinä päivänä kun kohtalosi antoi sinulle armon ja minulle uuden suunnan elämälle. Anna kun kerron sinulle nyt, kuka olen. Anna kun nyt päästän sinut lähelleni. Sinä muistat ensitapaamisemme. Olit sen kerran aiemmin kokenut mutta hetki oli kuitenkin ainutlaatuinen. Sinä muistat suhteemme kasvun, minä sen irtioton. Olen pahoillani, niin minusta tuntuu hetkittäin joka päivä, joka viikko. Jos keskustelisimme nyt, järkyttyisit. Olisimme molemmat pahoillaan, ennen kaikkea sinä. Joten on onni, että pystyn käymään tämän dialogin itseni kanssa. Älä silti epäröi hetkeäkään, ettenkö vahtaisi näitä sivuja tilanteeseen jossa halaus kertoo lauseen: minä rakastan sinua.

(C) Luna K. Lahti

Väriä elämään – musta II ~ Kuinka kaipaus muuttuu.

On kulunut vuosi, kahdestakin näkökulmasta. Elokuu meni ja syyskuun 13.päivä on tältä vuodelta eletty. Tarkoittaen, että tämä narikka on ollut pystyssä yli vuoden. Vaihteleva tahti, vaihteleva mieli ja paljon unohtuneita hetkiä, joskin muutama tallennettu yläkovalevylle. Vieroksun edelleen värejä, etenkin harmaata, vaikka pirulainen pysyy minussa kuin takiainen. Mustan tunteen näkökulma on ja pysyy minussa kuitenkin saaden eri merkityskannan kuin reilu vuosi sitten. Voiko mustaa kutsua pehmeäksi mustaksi?

“Tahtoisin tietää et miksi on niin vaikeaa.” Kysymykseen en ole löytänyt vastausta.

“Valkoinen tuo mieleen lohduttoman kaipauksen. Vihaan sitä.” En enää vihaa, olen päässyt eteenpäin. Kaipaus on kuitenkin lohduton.

“Antaa kuvan muokkautua ajan mukana, ehkä ne kulmatkin sitten pyöristyvät.” Ei teräviä mäkiä, ajatuksia kylläkin. On niitä. Mitä ikinä ajatuksen kertoja minulle halusikaan sanoa, kerron matkan olevan pitkä, en näe porttia, jonka laudat olisivat hiottu pyöreiksi. En vieläkään.

“En osaa nyt nauttia, enkä saa.” Olen oppinut nauttimaan, olen antanut itselleni luvan. Yksi näkökulma kaipauksen muuttumiseen, salliminen. Kivan, hyvän ja naurun kolmiyhteys ja kombinaatio, olen antanut luvan. 

“Haluan tuoda esiin haavoittuvaisen minän.” Olen ollut rehellinen itselleni ja teille. Olen onnistunut. Onnittelut minulle. Teen jotain oikein. En ole pettänyt, tämä on totta.

“Elämä oli sammunut, värit kuolleet.” Olo on harmaa, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Mitäänsanomaton. Haaveet ovat vallanneet minut, väriä siis kenties. En ole kyennyt valottamaan matkaani, en ole kyennyt määrittelemään matkaa vaikka tavoite on mielessä. Totta on kuitenkin se, että hän on kuollut. Hänen värit sammuivat ja sellainen asia kuin ylösnousemus on huijausta, petosta.

“Jotta näytän ja toteutan antamani lupauksen, tarvitsen aikaa.” Tarvitsen aikaa. Lisää.

Olet ollut läsnä yli puolitoista vuotta. Olet muuttanut muotoa. Ensin olit vihainen, koit ettei sinua kuunnella. Sait olla itseksesi kauankin. Ikävä otti välillä paikkasi. Kyyneleet toivat toisaalta parhaimmat ja kuitenkin pahimmat puolesi esille. Olit hetken epätoivoinen, kunnes puhelin soi eräs iltapäivä. Sait hetken itsellesi, oman tilan, Ikävä sai tilaisuuden käsitellä tapahtunutta ja vei sinua eteenpäin. Sait kaverin, Rauhan. Ikävä esitteli hänet sinulle. Te, kolme ystävää vuorottelivat kanssani öisin ja aamuisin. Päivisin taisin selvitä näennäisesti yksin, vaikka tiesit, että tarvitsen sinua. Olit kulman takana siltä varalta että romahtaisin. Ikävä sanoi näkemiin, otit tiukemmin kiinni Rauhasta, taisitte rakastua ja solmia minun elämän mittaisen liiton. Olen hyväksynyt sen, että en enää ikinä ole yksin elämässä. Te, Kaipaus ja Rauha tulette olemaan kanssani läpi elämäni. Välillä tuntuu ruuhkaiselta ja haluaisin vaihtaa paikkaa henkilön jos toisenkin kanssa. Keväällä riitelimme toisinaan, olette kuitenkin antaneet minulle anteeksi, aina. Vaikka Rauha on herkkä ja heikkokin toisinaan, olette antaneet anteeksi sen kun olen kaivannut Ikävää. Olette ymmärtäneet kyyneleeni. Olette antaneet anteeksi hapettoman tilani. Rauha voimistuu päivittäin, hän on vain niin kovin nuori ja tietämätön tapahtuneesta. Annan hänelle aikaa, olen luvannut sen. Vaikka hänen ilkeä veljensä, Rauhaton myrkyttää mieltäni ja ahdistaa minua, ymmärrän että he ovat sisaruksia ja minun tehtäväni on hyväksyä perhe kokonaisuudessaan. Onhan minullakin perhe. On minulla ikävä Ikävää, sitä onneton, riuduttavaa oloa, josta ei ilman maksua pääse eroon. Suru pitää huolen omasta Ikävästäni. Luotan siihen. Mutta nyt olen valinnut sinut, herkän Kaipauksen ja puolisosi Rauhan.

Kynttilä paloi ikkunalaudalla koko pitkän pyhäinmiestenpäivän.

Isä lepää rauhassa, pärjään, olen edistynyt. Olen löytänyt haaveen. Kaipaan sinua.

Kynttilä syttynyt.

Ei koskaan tunnu siltä oikealta hetkeltä. Oikea hetki kertoa. Kerran sen näin. Se vilahti, sain melkein otteen. Sain hennon tilaisuuden. Kuitenkin, vaikka kaiken tein kuten piti, ei mikään mennyt kuten piti. Olet siellä jossain ikuisuuden kohdalla, toivottavasta omassa mökissäsi. Voitko hakea mut täältä pois. Kuuleeko minua kukaan? Haluan pois tähtien mukaan. Oli kuutamo mutta myöhästyin. Nyt on pilvistä, emme näe. Minä en näe. Tie on hukassa. Kirjoitan leijoihin ja ilmapalloihin, saavuttavatko ne koskaan sinua. Kynttilä on syttynyt, se palaa muistollesi.
Vuosi (niistä hetkittäisistä hyvistä huolimatta), jota tulen inhoamaan aina. Vuosi, jota en haluaisi kurjimmista kurjimminkaan ihmisen kokea. Vuosi, jota en unohda koskaan. Vuosi, jossa jokainen päivä oli uusi. Vuosi, jona pahuus minussa syntyi. Vuosi, jona masennuin. Vuosi, jona ikävöin.
Vuodet, joina tulen ikävöimään vielä enemmän. Sinun lähtösi vei riemun, suru vain siihen jäljelle jäi.

Fly from here pt. II - The sad night

On lähes järjetöntä avata kirjekuori, jonka sisältö paljastaa viimeisen tuomion. Maailma on jo pysähtynyt. Seuraan taas mustia kirjaimia. Yritän kuunnella. Laitan musiikin korville, jotta en kuuntelisi.

Kertokaa, jos kuulette linnun laulavan. Ne nukkuvat jo. Kertokaa, jos kuulette kuolleen heränneen. Nekin nukkuvat. Kait? 

Nyt on se tunti, jolloin kaivataan. Kukaan ei nuku, on tyhjä huone, valkoinen ja puhdas. 

On vain tuhkaa ja multaa.

Kaksi kreikkalaista tujoittaa minua, toinen hieman hämillään kultainen rusetti kaulassa. Ainoastaan haamut ovat käytävässä. Olen sanojeni luomus. -Olen sekaisin.

Surusta.

Uni viimeöinen

Olimme, erinäinen sekalainen porukka, tehtaassa vierailulla, missä tehtiin rautaesineitä, lumi- ja skeittilautoja, laiskapoitsuja ja hautakiviä. Olimme sekä bussissa että matkailuautossa, riippuen siitä kenen kanssa unessa puhuin. Muistan jutelleeni siskoni kanssa. Kiivas keskustelu käytiin minun mahdollisesta fyysisestä satuttamisesta kahden miehen ja poikaystäväni kesken. Tilanne rauhottui, ja asiat sovittiin. Minun fyysinen koskemattomuuteni säilyi ehjänä. Unessa oli myös kaksi haudasta noussutta. Isäni ja vieras tyttö. 


Kysyin isältäni, miltä tuntui nähdä oma hautansa. Hän ei vastannut. Hän katseli rautaesineitä, sellaisia katolle laitettavia ilmansuuntamerkkejä. 


(Sivuhuomautus: mökkimme katolla oleva ilmansuunnannäytin katkesi juurestaan syyskuun myrskyissä, tätä ei isäni ollut enää näkemässä.)


Isä etsi mökille uutta takorautaista ilmansuunnannäytintä. Katselin kyyneleet silmissä, miten hän voi olla siinä. Juttelimme. Kaikkea en muista. Minä tapani mukaan täytin ilman monilla kysymyksillä. 


En olisi halunnut herätä. Harmittaa, miksi nyt istun koneella, hereillä. Kun voisin olla toisessa maailmassani. 

Aika aikansa kutakin /Song of the day - 05.

Vaikka erityisesti pidän alkuperäisesittäjästä, ajattelemaani henkilö istuu hitusen paremmin Johnny Cashin äänialaan. Ja miksei myös ulkonäköönkin näin äkkiseltä ajateltuna.


A song that remind me of someone:

Isiesi lailla part. II.

Perintö, perinne, geenit, tavat, opitut, hiljaa sanotut lauseet ja ääneti sanotut sanat. Kuka minä olen? Ketkä kaikki ihmiset ovat vaikuttaneet siihen henkilöön, joka tänä alkavana tiistainen kirjoittaa. Kuka minä olen? Kysymys, joka vaati pitkän ja jokseenkin raskaan prologin. 


Epilogi tuntuisi vaivattomalta kirjoittaa. Se olisi fantasiaa, unikuvien toteutumista, auringon pehmentämä ympäristö ja mansikoiden tuoksuista shampanjaa suurella viltillä, orvokkien keskellä teidän, minulle vahvoja tunteita herättävien ihmisten keskellä.  


On paljon ihmisiä menneisyydessä, joille haluaisin vahvemman siteen tähän päivään. Tässä päivässäkin tiedän kourallisen ihmisiä, joille haluaisin osoittaa nöyrimmän pyyntöni muistaa hetket, jolloin olemme kokeneet yhdessä asioita; niitä hetkiä, joissa on kyynelehditty; niitä hetkiä, joissa humaltuneena ollaan tansittu yön tunnit tahmaisella lattialla; niitä hetkiä, joissa ollaan kirjoitettu pöydältä löydetylle lapulle "me ollaan."; niitä hetkiä, joissa ollaan oltu lumisella rannalla ja kirjoitettu juuri sataneeseen lumeen jotain kaunista; niitä hetkiä, joissa ollaan tyhjennetty monta punkkupulloa Amarillon loossissa; niitä hetkiä, joissa ollaan vaan oltu. 


Isiesi lailla -kirjoitus tulee vielä. Sen on vain oltava. Siksi nimesin tämän part. II. Alkuperäinen Isiesi lailla on vielä mietinnän ja sisäistämisen alla. Tämä olkoon Ystäville. Tämä olkoon toive yhteisestä tulevaisuudesta. Kuinka sitä sanotaankaan, tosi ystävän eräs määritelmä: Vaikka aikaa kuluisi, emme näkisi, emme puhuisi, voisimme vuosien päästä jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla jäimme.
Ikävöin.


Iskää muistaen. ...et olisi halunnut lähteä, mikset kertonut peloistasi, joita kannoit sisälläsi. Niin katoavaa on voimat ihmisen. En olisi sun särkyä antanut en. 

Sumua ja savua vaan.

Ikävä.

Päivittäinen.

Kuin.

Savua.

Täynnä.

Tää.

Maailma.

Ois.

Päivittäinen ikävä tää - helvetin raskas taakka kantaa.

©HM

Ikävöin.

Kovaa.

Sattuu.

Taas...

Suru ottaa viimein vallan.

Lähes kolmekymmentä päivää takana "virallista" sairaslomaa. Nyt saikun myönteiset asiat alkavat näkyä. Viimeinkin alan särkyä, antaa periksi surulle. En halua vieläkään hyväksyä, ymmärryksestä puhumattakaan. Mutta suru ottaa valtaa. Itken elämäni suurinta menetystä. Viimeinkin on aikaa surulle. Kuoleman hyväksyminen on taasen vaikeinta mitä ikinä olen joutunut elämäni aikana tekemään, ja prosessi on pahasti kesken. Se mitä pystyn käsittämään  omaksi maailmakseni on lämpimän, suuren peiton alla, turvassa kaikelta pahalta, turvassa omien muistojen kera. En halua nousta pakkaseen, kylmään maailmaan, siihen maailman, josta puuttuu oma vasen puoleni. Osa omaa identiteettiä on kadoksissa, onko se kuollut kokonaan, herääkö se henkiin, en tiedä vielä. Maailma tuntuu tänään niin pahalta paikalta elää.  

Näin unta tavan mukaan unessa oltiin vanhassa kotipaikkakunnalla, vanhassa kotona. Isän puolen sängyllä oli minun oma tipufarmi. Pieniä keltaisia piipittäjiä vipelsin tulitikkuaskeista tehdyssä aitauksessa. Siinä isän kanssa ihmeteltiin, kuinka pienestä hento elämä ponnistaa. Jotta kuitenkaan unet eivät liian harmonista sävyä saa, viime yönä minut yritettiin tappaa museossa ja hetkeä myöhemmin sain tappouhkauksen kotiini, myös tämä tapahtui vanhassa kotikaupungissa. Satoi vettä, asuin aivan rannan tuntumassa, kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa. Rantavesi nousi sateen myötä aivan ikkunakarmeihin. Pelkäsin, että minut raiskataan ja tapetaan koska aivan kuin tämä paha ihminen olisikin istunut sohvallani. Tuijotimme vain toisiamme silmiin, hänen katseensa oli vihaisen viekas ja minun pelokas. En muista, kuinka unessa kävi, pelottavinta on se, että jollain kierolla tavalla nautin unesta, koska en olisi aamulla halunnut herätä tähän todellisuuteen. Unien sävyt ovat siis taas vaihdelleen murhien punaisesta, pääsiäisen keltaiseen. Loppumaton sarja liskojen öitä. Vaihteeksi tunnen taas itseni 'ah niin ihanan hulluksi levottomine käsineen, jalkoineen ja erityisesti pää, hullu mikä hullu.

Early sorrow. Hiljaisuus, ilman kyyneleitä.

Early sorrow - Henry Lejeune.

Vaihe kaksi: kyyneleet, lohduton itku.

Se tulee tahtomatta, aina iltaisin. Eilen ennen suihkua, lauantaina valojen sammuttua. Tunne, jonka kuvaamiseen ei sanoja löydy. Sattuu, koskee, sattuu, koskee, ei saa henkeä. Pelottaa, koska kipu saa aikaan uusia ja pelottavia ajatuksia itsensä satuttamisesta. Itsensä rankaisemisesta. Kipu ei vain ole riittävä täyttämään sen hetkistä hapetonta, kyynelten hukuttamaa tilaa. Pelottavaa on se, että tunnen hetkittäin ymmärtäväni ihmisiä, jotka viiltelevät itseään. Kuinka kaunista olisikaan nähdä siisti, veren huuhtoma viilto vaaleassa ihossa? 

Surun mukana tulee mitä ihmeellisimpiä ajatuksia, surun fantasioita. En halua kuolla. Tälle vuodelle ja seuraavalle parille vuosikymmenelle elokuun menetyksessä on liikaakin käsiteltävää. En halua tuottaa samaa tuskaa rakkaimilleni. Näissä mustissa ajatuksissa rikkoutunut lasi näyttäytyy vaan niin houkuttelevalta kuvalta, jopa lohduttavalta. Jospa kirkas ja terävä lasi ranteella veisi itkun tuskan ja ikävän ahdistavuuden pois? 

Tältä tämä pohjaton ikävä tuntuu.