On mahdottoman helppoa olla kirjoittamatta todellisia tunteita. Kieriskellä puolitotuuksissa ja lakaista totuus maton alle, pitää kulissit kiiltävinä. Olin rehellinen, olin helpottunut. Nyt piilottelen mietteitä, omia heikkouksiani sohvan väliin, tuntien että ajan on täytynyt jo parantaa haavat, että levyn on jo vaihduttava. Ei se ole niin helppoa. Aika on merkillinen käsite.
Odotan, huomaan sen nyt. Olen pitänyt itseäni laiskana kun olen ottanut aikaa tutustua itseeni.. Hetken nautinto ei tulisi olla ansaittu kovalla työllä. Minulle hiljaisesti opetettiin kovan työn ja ahkeruuden arvoja. Nyt kiltti tyttö uskaltaa laittaa vastaan ja olla eri mieltä.
Etsin edelleen syytä miksi olla täällä. En tahdo löytää motivaatiota opiskeluun, itsensä, sanotaan nyt vaikka järjelliseen ja organisoituun opetukseen. Elämä opettaa. Tai sitten lyö kasvoille.
Pidättelen kyyneleitä, odotan puhelimeltani paljon. Johdon päässä se mykkänä lepää. Tiivistän katsettani, anna sen soida, anna sen soida. Odotan että se päästäisi edes pienen pihahduksen.
Odotan, että olen taas itseni. Odotan että löydän sisällön. Odotan että jokin muuttuu. Odotan että hän tulee takaisin. Odotan että hän saisi vapauden. Odotan hänen soittoaan.
Odotan että hän tulee kotiin. Kuinka monta odotusta ihminen voi asettaa yhdelle elämälle. Yksi elämä kait meille jokaiselle suodaan. Yksi pitkä ja pimeä matka, täynnä odotuksia, velvotteita, selityksiä, syitä, odotuksia onnellisuudesta. Miten kukin onnellisuuden kokee, mitä se on? Mitä on onnellisuus?
En ole pitkään aikaan kirjoittanut väreistä. Valkoinen jääköön odottamaan uutta kertomusta, sen aika tulee vielä, tiedän sen. Hautakivi, joka tulee iskän haudalle on kait jotakuinkin graniitinharmaa. Sellainen kivinen. En halua sanoa "perus", koska siellä lepää ihminen, joka oli kaikkea muuta kuin perus. Näin jälkikäteen tulin ajatelleeksi, miksei hautakivet voisivat olla persoonallisempia. Kuten punainen hautakivi, mökkimme väri. Harmaa on niin kurja, tylsä, elämätön, välinpitämätön, yksitoikkoinen. Kulma hautakiven määräyksiin on syynä seurakunta. Ne kuivat harakat! En pahemmin voisi itseäni nyt ilmaista! Kun kuolen, haluan että tuhkani ripotellaan jonnekin kauniiseen maisemaan, jossa lämmin tuuli heittää tuhkani maiseman ylle, olen kaikkialla. Väriterapia ei ota tuulta viemään mua mullan alle nyt. Palaan joskus, nyt epäonnistumisen pelko vie kirjoitustani eteenpäin ja lopetusta. -Löydä ne sanat nyt ja lopeta tämä turhanpäiväisyys, kuulen olallani tiukan äänen. Häntä on kai toteltava. Ei kait kohteliasuudesta ole haittaa, voisit olla ystävällisempi ja armollisempi, ystävä hyvä siellä olkani ja pääni välimaastossa. Shut up, sanon minä. Aah olen löytänyt sen ihanan hulluuden taas itsestöni. Leikin. Kirjoitan. Olen taas hetken murto-osan tyytyväinen, en rohkenisi onnistuneesta puhua. Olen kyynelten peittämä vienon hymyn omaava tyytyväisyys.
Hautaa aika odottajan. Elän tässä ja nyt. Ei unta vielä. Nukuin päikkärit. Näin unta, en muista mitä. Ketä huijaan, odotan huomista, odotuksia täynnä, täyteen ladattu. Ei näille kyyneleille loppua näy. Palaan mustaan. On ikävä. Moniakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti