Kiitos kaikille mielenkiintoisille blogeille. Olen lukenut kaikkea luomu-eko-rock-matkakertomuksia-elämää@hki-muoti-valokuva ja vaikean elämän väliltä. Ei ole olemassa sellaista käsitettä kuin oikea blogi tai minkälaisiin raameihin blogin pitäisi mahtua. Viikonloppuna luin artikkelin eräästä "julkkisbloggaajasta". Hän kirjoittaa nokkelasti, pidän siitä. Mutta aistin hieman ahdistusta hänen haastattelussaan tuomasta mielipiteestä, että blogin pitäisi olla kepeä, ja tuoda hyvää fiilistä. Ensinnäkin provosoidun tarkoituksellisesti. Toiseksi kepeä ja hyvää fiilis eivät aina täydennä toisiaan. Hyvän fiiliksen blogi saa ja pitää olla ahdistava mutta ennen kaikkea rehellinen. En tiedä, kuinka kauan itse kirjoitan. En tiedä kuinka kauan aikaa kuluu, että elämäni on taas täysipainoisen kepeää. En tiedä, kuinka kauan menee ennen kuin parannun. Mutta olkaa varmoja siitä, että torni pysyy pystyssä välillä huojuten ja näyttäen Pisalta, tästäkin huolimatta rakastan huojuvaa torniani, ja siksi aion tulevaisuudessakin viljellä mustimmista mustinta huumoria. Olen rehellinen, en tiedä kiinnostaako se ketään. Silti pienen pieni toivo on, että joku, yksikin riittää, tuntisi, että on aivan normaalia olla oma itsensä.
Jatkan ahdistavaa, masentavaa, hermoja koettelevaa, tylsää arkeani tällä tekstillä. Itkin illalla, pitkästä aikaa. Itkin sitä, että olin hetkellisesti kemiaalisten vaikutusten myötä unohtanut kuinka itketään ja surraan. Syön siis masennuslääkkeitä. Ne on itseasiassa aika kivoja. Sellaisia valkoisia pieniä nappuloita, joista sivu- joku voisi luonnehtia niitä myös haittavaikuksiksi...hmm. Kuinka suurta riemua nämä haittavaikutukset ovatkaan iltoihimme tuoneet. Toki henkilökohtainen minitragedia lääkkeen haittoihin sisältyy. Ristiriitaisin tuntein parannan itseäni. Toisaalta elämän on jatkuttava. Toisaalta pidän kiinni menneisyydestä niin lujasti kuin vain kykenen. Kerron puolen vuoden kuluttua, miten menneisyys ja tulevaisuus voivat olla nätisti käsikädessä sekä mitä vierotusoireita näillä pienillä valkoisilla on. Olen jo kehitellyt pienensuuren riippuvuussuhteen. Olen sen vuoksi entistä höpsömpi, ainakin kotioloissa. Se on kivaa. Huomaankin, että kirjoituksesta tuli kepeä, kaikesta huolimatta. Kevennetään vielä siiderin verran... Voihan, jääkaapista löytyikin vain avattu kuohari ja vajaa valkkaritonkka. Täytyy kiirehtiä kauppaan ostamaan kuivaa omenaa.
Niin. Oikeasti. On yllättävän kivaa nauraa, vaikka ikävä rummuttaen tahdittaa sydämen lyöntejä. Pohjimmiltani olen kuitenkin musta. Suunnittelen lisää mustaa: kuontalo kaipaa mustaa väriä, käteni kaipaa lisää hakattua mustaa, kotimme tarvitsee mustaa... mustat unet, nähdään taas yöllä.
Hei ja moi! Lähden tyttöjen kanssa mustille kahveille. Illalla otan miehen kainoloon ja hupsutellaan niin, että naapurin kissakin sen kuulee! Kepeetä, kuul! Kepeä musta kuittaa.
