Kerron sinulle salaisuuden.

Olen murtunut. Olen tehnyt pahaa. Olen ajatellut ihmisistä pahaa. Olen valehdellut. Olen ajanut päin punaisia. Olen oksentanut. Olen tehnyt pahaa itselleni. Kerron nyt kuitenkin osan salaisuutta. Se alkaa näin: olen kuitenkin kaunis. Geenit määrittävät suuresti miltä ulkoisesti näytän, kiitos vanhemmat kun päätitte antaa elämän minulle. Kiitos isä, teet edelleen työtä kauneuteni eteen, vaikket täällä maanpäällä enää hengitä ilmaa, jota minä olen haukkonut niinkin kliseisesti kuin kala kuivalla maalla. Teet minusta kauniin. Hymyilen. Tiedän toisenkin salaisuuden. Tässä murto-osa sitä. Ehkä joku päivä paljastan koko salaisuuden.

-Määrittele monta, tivasin ja jatkoin, miksei minusta voisi tulla kirjailijaa. Hän virnuillen punnitsi lukuja neljän ja neljän sadan väliltä. Otin läppärin syliini puhisten mahdollisimman huomionhakuisesti, "olen lukenut neljä kirjaa", paljastin. Se on riittävästi. Se on oma määrittely sanalle monta. Sohvan tyynyt lentelivät kun otin oman aikani ja paikkani. Avasin kirjoitusohjelman ja kuin huomaamatta aloin täyttää valkoista paperia mustilla pienillä pilkuilla, viivoilla, valkoinen ruutu täyttyi hiljalleen mustista sanoista ja ajatuksista. Kirjoittaessani mustaa huumoria ja selviytymistä isäni kuoleman jälkeisessä kaaostilassa, huomasin hallitsevani kymmensormijärjestelmän. Rohkaistuin. Ehkä minullekin on toivoa. Avasin musiikkiohjelman laitoin kuulokkeet korville. Työnsin napit niin syvälle, että sattui, poistuin kauas tästä maalliselta sohvalta. Näppäilin ajatuksiani mielessäni Nuttu seuranani. Sen, minkä tiedän ja mikä on varmaa, että olen särkynyt, en enää ikinä ole täysipainoinen, olen luova hullu vaikka itsetarkoitus se ei olekaan.

Kookoksen tuoksu kainaloissa palasin työni pariin. Olen viihtynyt ennenkin suihkussa. Hän kysyy ”Millainen suihku oli asteikolla yhdestä viiteen?” Totean suihkun olleen hyvä, kookos rauhoittaa ja pehmentää. Hysteria on hetkellisesti huuhdottu viemäristä alas. Hän tivaa edelleen ”no, millainen se suihku oli, oliko se kultainen?” Ei, ei suihku ollut kultainen, vaikka tiedän, että siitähän sinä olisit pitänyt. Väittely suihkun laadusta tyrehtyy. Otan kannettavani esiin, mukiin mustaa kahvia, masennun omiin mietteisiin. Masennus, mitä se on? Ei, en halua kuolla. Mutta olen tyhjiössä. Tiedätkö, kun laittaa sormen korvaan, työntää sen oikein syvälle, happi loppuu, ei saa henkeä. Tai kun eteesi tullaan niin lähelle, että menetät näkökykysi, sokeudut. Masennus tuntuu kuin olisin kuuro-mykkä ja sokea.  Olen kuin tuulessa vailla suuntaa. Olen kuin pölyä levittäytynyt jokaiseen nurkkaan, melkein näkymätön riesa, joka kaipaa siivousta. Olen sotku. Olen kuin ylilaimentunut mehu, väljähtänyt. Voisin keksiä tuhansia vertauskuvia kuka minä olen, minkälainen pääni ajatusmaailma on. Kirjoittaminen häiriintyy ja ajatus katkeaa, koska hetkittäin minun täytyy vaihtaa korvissa soivaa kappaletta, säätää volyymia, laittaa kappaletta repeatille. Musiikkisuosikkilistani on vajaa, sen tämänhetkinen aika rajoittaa kuunteluni 23 tuntiin ja 345 kappaleeseen. Ahdistaa. Toisin sanoen voisin erakoitua tuntia vajaaksi vuorokaudeksi ja sosialisoitua minun koneeni, parhaan ystäväni kanssa. Hänestä, kutsutaan häntä vaikka Tosi Pahaksi, saan lohdutusta. Tosi Paha tarjoaa lohtua, henkistä hyvinvointia, seuraa, muistoja, mahdollisuuden olla oma hullu itseni. Kuinka virkistävää onkaan sanoa itseään mielipuoliseksi. Olenko viimein löytänyt itseni? Onko minulla nyt määritelty persoona? Mutta millä hinnalla, sitä lukua en uskalla vielä avata näin varhaisessa vaiheessa. Olen silti onnellinen, kirjoittaminen sujuu ja tunnen itseni suureksi. Menestyn, olen rohkea sanojen takaa. Voin piikitellä, minun ei tarvitse olla miellyttävä, minun ei tarvitse olla kiltti. Ajatukset lentävät, virheitä tulee, sormet väsyvät. Halu jatkaa on niin suuri, etten välitä ihmisestä, joka juuri soitti ovikelloani. En avaa ovea. Jos joku haluaa minun yhteyden, olen virtuaalisesti tavoitettavissa. Minua ei haittaa, että olen alasti, olen kuin aurinko olisi juuri noussut aamuiselle kesä taivaalle. Olen yhtä raikas ja kaunis, alasti. Jalat levällään Tosi Paha lepää paljailla reisilläni. Hymyilen, kuinka huojentavaa on olla aivan oma itsensä. Ei enää ahdista. Onko se lääkkeiden ansioita vai olenko ollut niin vahva, että olen itseoppinut parantaja. Puhelin soi. Lämmin ja rentouttava ajatus katkeaa. Tavanomaisella nopealla puhe tempolla, kerron asiani rikkinäisestä puhelimesta. En halua jaaritella soittajan kanssa, minulla on matka kesken itseeni. Soittaja oli äiti. Minun on siis perhe. Olen ollut kovin vaitonainen ympäristöni lähimmistä ihmisistä, siihen on syy. Herkistyn, asia on vieläkin vaikea käsitellä. Palaan siihen myöhemmässä vaiheessa. Nyt haluan tehdä perusteellisen matkan ja kiittää kuollutta. Tulevaisuus pitää sisällään riveittäin sanoja ja lauseita. Kun olet kahlannut ne kaikki läpi, kiitän kuolleen lisäksi sinua, sillä sinä teit minusta suuren ja rohkean. Sinä olit osana luomassa persoonaani.

Älä tapa minua. Paljastan vielä lisää. Salaisuus löytyy kovien kansien sisäpuolelta. Itkettää, koska hinta, jonka olen joutunut maksamaan kaikesta tästä on mittaamaton. 

Suru ottaa viimein vallan.

Lähes kolmekymmentä päivää takana "virallista" sairaslomaa. Nyt saikun myönteiset asiat alkavat näkyä. Viimeinkin alan särkyä, antaa periksi surulle. En halua vieläkään hyväksyä, ymmärryksestä puhumattakaan. Mutta suru ottaa valtaa. Itken elämäni suurinta menetystä. Viimeinkin on aikaa surulle. Kuoleman hyväksyminen on taasen vaikeinta mitä ikinä olen joutunut elämäni aikana tekemään, ja prosessi on pahasti kesken. Se mitä pystyn käsittämään  omaksi maailmakseni on lämpimän, suuren peiton alla, turvassa kaikelta pahalta, turvassa omien muistojen kera. En halua nousta pakkaseen, kylmään maailmaan, siihen maailman, josta puuttuu oma vasen puoleni. Osa omaa identiteettiä on kadoksissa, onko se kuollut kokonaan, herääkö se henkiin, en tiedä vielä. Maailma tuntuu tänään niin pahalta paikalta elää.  

Näin unta tavan mukaan unessa oltiin vanhassa kotipaikkakunnalla, vanhassa kotona. Isän puolen sängyllä oli minun oma tipufarmi. Pieniä keltaisia piipittäjiä vipelsin tulitikkuaskeista tehdyssä aitauksessa. Siinä isän kanssa ihmeteltiin, kuinka pienestä hento elämä ponnistaa. Jotta kuitenkaan unet eivät liian harmonista sävyä saa, viime yönä minut yritettiin tappaa museossa ja hetkeä myöhemmin sain tappouhkauksen kotiini, myös tämä tapahtui vanhassa kotikaupungissa. Satoi vettä, asuin aivan rannan tuntumassa, kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa. Rantavesi nousi sateen myötä aivan ikkunakarmeihin. Pelkäsin, että minut raiskataan ja tapetaan koska aivan kuin tämä paha ihminen olisikin istunut sohvallani. Tuijotimme vain toisiamme silmiin, hänen katseensa oli vihaisen viekas ja minun pelokas. En muista, kuinka unessa kävi, pelottavinta on se, että jollain kierolla tavalla nautin unesta, koska en olisi aamulla halunnut herätä tähän todellisuuteen. Unien sävyt ovat siis taas vaihdelleen murhien punaisesta, pääsiäisen keltaiseen. Loppumaton sarja liskojen öitä. Vaihteeksi tunnen taas itseni 'ah niin ihanan hulluksi levottomine käsineen, jalkoineen ja erityisesti pää, hullu mikä hullu.

Early sorrow. Hiljaisuus, ilman kyyneleitä.

Early sorrow - Henry Lejeune.

Vaihe kaksi: kyyneleet, lohduton itku.

Se tulee tahtomatta, aina iltaisin. Eilen ennen suihkua, lauantaina valojen sammuttua. Tunne, jonka kuvaamiseen ei sanoja löydy. Sattuu, koskee, sattuu, koskee, ei saa henkeä. Pelottaa, koska kipu saa aikaan uusia ja pelottavia ajatuksia itsensä satuttamisesta. Itsensä rankaisemisesta. Kipu ei vain ole riittävä täyttämään sen hetkistä hapetonta, kyynelten hukuttamaa tilaa. Pelottavaa on se, että tunnen hetkittäin ymmärtäväni ihmisiä, jotka viiltelevät itseään. Kuinka kaunista olisikaan nähdä siisti, veren huuhtoma viilto vaaleassa ihossa? 

Surun mukana tulee mitä ihmeellisimpiä ajatuksia, surun fantasioita. En halua kuolla. Tälle vuodelle ja seuraavalle parille vuosikymmenelle elokuun menetyksessä on liikaakin käsiteltävää. En halua tuottaa samaa tuskaa rakkaimilleni. Näissä mustissa ajatuksissa rikkoutunut lasi näyttäytyy vaan niin houkuttelevalta kuvalta, jopa lohduttavalta. Jospa kirkas ja terävä lasi ranteella veisi itkun tuskan ja ikävän ahdistavuuden pois? 

Tältä tämä pohjaton ikävä tuntuu. 

Satojen merien näkijä

Oli synkkä ja myrskyinen yö - aloitus niin klassinen. Mutta täsmäkuvaus niin osuva. Ei suinkaan yöstä vaan mieleni  kiemuroista. Hämmentävää on tilanne, jossa olet itsesi ulkopuolella ja mietit kuka henkilö kirjoittaa, käyttäen omia ajatuksiaan sinun nimissä. 

En suostu antautumaan, en ainakaan vieraalle. Annan kuvan tunnelman kertoa oman tarinansa valon löytämisestä. Sumu saapuu...

Marraskuun sade.

Tuoksuu satsumoille ja joululle. On kylmä ja odottava tunnelma. Katselen taivaalle. Horisontti on harmaa. Naapurin talon katolla lunta. Talvi ahdistaa. Iltapäivälehtien ryöpyttämä myrsky on kai tuloillaan, mikään ihmehän se ei ole. Ja ilmeisesti tällä kotiakselilla on luvassa "vain" räntää ja vettä. Kulma tasan kello 17:00. 

Onko sen väliä? Onko sen väliä, jos pysähdyn. Juuri kun olin kirjoittamassa kaiusta ja äänestä, soi puhelin. Kuulikohan joku sittenkin? Soittaja oli tuntematon. Hänellä oli lempeä ääni, hän oli nainen. Hän välitti minulle erittäin tärkeä tiedon. Hänelle soitto oli työtä, minulle se tarkoittaa jonkinasteista pelastusta. 

Elämäni on täynnä ristiriitoja. Ennen niiden kanssa on osannut elää. Nyt ne tuntuvat ylivoimaiselta käsittää. Elämä kaipaa järjestystä, byrokraatista koneistoa. Vie pois kauhu tulevaisuuden päivistä. Tuntuu jotenkin sietämättömältä tämä tiedottomuus. Ei tiedä milloin itkettää, milloin naurattaa. Päivät täynnä hysteriaa ja maniaa. On raskasta olla vuoristoradassa. Toisaalta elämä on tylsää ilman tunteita. Mutta raastakaa minut kunnolla ja ennen kaikkea kerralla. Haluan katsoa silmästä silmään tappajaa. Katsotaan selviänkö? Kuinka sitä sanotaankaan: "mikä ei tapa, vahvistaa". Entä jos tappaja käy joka yö sängylläsi vie pienen palan pois ja ennen kuin huomaatkaan jäljellä ei ole mitään. Missä vaiheessa kerkeän,  pystyn vahvistumaan?

Hitaan kuoleman kyydissä pysyy. Ja mikä kauheinta, kuoleman kyydin näkee selvästi. Katso peiliin. Olet vain surkea yksilö. Olet purjetinut jo pitkän matkan pois tutusta laiturista. Nyt tuuli puuskaisena lakaisee lunta naapurin katolta. Kohta se alkaa - myrsky.  

Matka omalle laiturille alkaa huomenna. En tiedä löydänkö sitä enää aavan takaa. En osaa käyttää kompassia. Ehkä minua huomenna joku opastaa. Toisaalta luottavaisuus valtaa minut, mutta olen epäileväinen. Luulin olevani idealisti, optimistinen avoin kirja. Pettynyt on se kuka näkee noin suuren valheen. Olen pessimisti. Olen kuitenkin odottavaisin mielin. Itkettää. Olenko sittenkin onnekas? Olenko sittenkin vahva? Liian suuria adjektiiveja liian aikaisin.

Minun täytyy myöntää, esiriput eivät vielä kauttaaltaan ole laskeutuneet. Ne, joille en ole kertonut, ovat tietämättömiä kohtalostani. Heille esitän. Olen aika mainio näyttelijä. Mutta raastavaa se on, surullista myös. 

Marraskuun sade tule. Vie lumi pois. Haluan mustaa. Halua rosoista. Liikaa valkoista, liian ahdistavaa. 

Olen tehnyt sen...

...aloittanut tänään paljon uutta - viihteellistä, kutsutaan myös "yhteiseksi harrastukseksi" sekä vakavaa, kutsutaan myös "Projekti ikuisuudeksiko?". Niin. Jännitävä päivä. Huomaan pyhäinpäivän jälkeisessä nousun hurmoksessa näkeväni hieman valoa ja johdatusta. Tarvitsen vain uskallusta, uskallusta, uskallusta ja onnea. 

Eilen oli itkuinen päivä. Murheellisista murheellisin taas pitkiin aikoihin. Mikään ei tuntunut onnistuvan. Iltaa kohden kasvoin, kuu nousi esiin viimeistään alkuyön karkkireissulla. Voi kuinka se hennon hohteen loi. En kuitenkaan saanut toivomiani painajaisia. Aamulla heräsin hieman pettynein fiiliksin.

Nyt kello puoli kolme yöllä reippain mielin totean "kaikella tarkoituksensa", jotkut vain joutuvat maksamaan siitä (tarkoituksesta ja sen löytämisestä) liian kovan hinnan. Elämä on tuskaisen epäreilua. Toisaalta uskallan uskoa niinkin kliseeseen kuin "what goes around, comes around". joten totean (juujuu, kilttityttö ivallisesti ja pahoin ajatuksin) "ha ha!", Simpsoneiden Nelsonia mukaillen.

Ha Ha! Olkaa kilttejä toisillenne! Ollaan kilttejä kaikille! Ei viitsitä valehdella ja pettää. Ollaan avoimia! Jooko? Tyhmä, idealisti ja naiivi minä haluaa taas sokeasti uskoa ihmisiin ja heidän/teidän hyvyyteen. 

LET'S MAKE LOVE NOT WAR.

Victor Hugon palapeli löysi Nobelin rauhanpalkintonsa silti Ronja, Ryövärin tytär kasvoi ja muutti pois.

Mistä on hetkellinen nautinto tehty? Vanhoista kirjoista, palapeleistä sekä Ronjasta. Kiehtova isä-tytär -suhde. Olen kateellinen. Olen huono mutta erinomaisen mainio luovuttaja. Ei, tässä ominaisuudessa en ole huono. Kertokaa mitä tarkoittaa särmä? PURKAUS. Kuin pahainen islantilainen Eyjafjalla, haluan sotkea liikenteen. Turhaudun. Tuhkaan kaiken alleni. Ei helvetti, ei särmä ole akateeminen termi. Olen ärsyyntynyt. Kyyneleet ovat vaihtuneet vihaksi. En ole pitkiin aikoihin ollut vihainen. Viha on voimaa antava tunne. Ei saa****na sairaita ihmisiä voida odotuttaa kuukautta. Tiedän mitä on tulossa. Vihan jälkeen tunneli alas pimeyteen on yhtä pitkä kuin mainareiden tunneli heidän kauhun(?...vai oliko kaivos sittenkin maailman turvallisin paikka???) maanalaiseen maailmaan. You should have known...nukkuakko vaiko eikö? Siinä taas pohdittavaa kerrakseen. Painajaisia toivon, kiitos!

Elämän kunnioittaminen.

"Mutta jääkö sitten elämäntahdon osaksi ainoastaan ajelehtiminen eteenpäin vailla mitään ajattelua vaiko sortuminen pessimistiseen käsitykseensä? Ei. Sen täytyy tosin purjehtia rannattoman meren yli. Mutta se voi vetää purjeet mastoon ja ohjata kulkunsa varmaa suuntaa seuraten." A. Schweitzer.

Luottaako?

"Herätkää ja kuunnelkaa, te yksinäiset! Huomispäivän tuulet puhaltavat salaisin siiveniskuin; ja herkkiä korvia kohtaa hyvä sanoma." F. Nietzshe.

 Uskoakko?

"Äskeinen toimettomuus on kuin pois pyyhkäisty, profetaalinen suuttumus nostaa hänet myrskysiivilleen, hänen lauluunsa tulee teräksen kalkahdus ja hänen kaunopuheisuutensa saa musertavan voiman." 

(Kuvaus Victor Hugon silloisesta 1850-luvulla alkaneesta uudesta ja mahtavasta runouden aikakauden kynän tuotosten voimasta.) 

Nostaako? Saanko?

"Kevät tuli tulemistaan ja Ronja oli huolissaan hetkestä, jona hänen pitäisi kertoa Matiakselle että aikoi taas muuttaa Karhuluolaan. Mutta Matias oli ihmeellinen mies, ei koskaan voinut tietää mitä hänellä oli mielessään." A. Lindgren. 

Niin. Hän oli ihmeellinen mies. Kuuletko siellä jossain? Olit aina niin ymmärtäväinen.

Keskityn asiaan jos toiseen toisinaan vartin verran toisinaan 45 minuuttia. Kolme varttia olkoon ollut ehdoton maximini tälle syksylle. Kyllä, olen aina ollut kärsimätön. Mutta nyt elämme aikoja, jolloin kärsimättömistä kärsimättömin tekee omia ennätyksiään olemalla heikko ja hädänalainen. Mutta tästäkin huolimatta koko elämäni ajan kattava keskittymisennätys on tänä murheellisena syksynä syntynyt: 3-4 tuntia. Aikaa en kellottanut mutta arvioni ei voi heittää enempää kuin 30 minuuttia. Tässä tulos lapsenomaisesta maailmastani. Kuitenkin todellisuudessa tämä kuvastaa aikuisen ihmisen keskittymisen huipputulosta, ällistyttävää, kokeilkaa, tämän tekeminen puhdistaa ja rauhoittaa mieltä. Saanko esitellä, tuhannen palan palapeli:

Ehkä vielä tapaamme. Täällä. Olemme sveitsiläisiä ja teemme juustoa. Ja omistamme 6 vuohea. 

Pimeä, pimeämpi, pimein.

Pelkään. En ole koskaan tuntenut tällaisia tunteita kun nyt juuri tunnen. En kuvitellut että tunneli vielä mustemmaksi muuttuisi.

Tukehdun. Moottori yskii. Savua hengitän.

Hukun. En pintaa löydä meren mustista aalloista. 

Eksyn. Metsä tyhjä on. Ei valo kajasta, ei väriä heijasta.

Sokeana tietä käsillä tunnustan, polvillani sorassa olen.

Hiljaisuus valtavin. On ääni äänettömiin. Heikko huuto hädässä hukkui.

Meren aallot mua houkuttaa. Kylmyyteen kietokaa. Pois minut viekää.

Väriä elämään - punainen.

Palaan loppuelämäni ensimmäisen matkan alkuperäisideaan: väriterapiaan. Vuorossa punainen, mustan lisäksi mieliväri. Väriterapia on mielenkiintoinen terapian ala. Vielä tässä vaiheessa havaintoni perustuu netistä löytyvään tietoon, jonka oikeellisuutta, merkitystä, todenmukaisuutta on vaikea lähteä arvioimaan. Väriterapiaa pidetään ns. uskomuslääkintänä, näennäistiedettä taas. Hmm...huolestuttavaa tai ei, näyttää siltä, että akateemisen opiskelun ilo: tieteestä oppiminen ja sen ymmärtäminen ja sisäistäminen ei olekaan enää niin suuri ilo elämässäni. Mutta tämä on minun matkani, jonka perusta on tunne, ei tiede. Ja tässä tapauksessa vain omilla uskomuksilla on merkityksensä. Toisaalta tiedettäkin tarvitaan, joku oppinut, asiantuntija minut vielä pelastaa! Uskon. Pakko uskoa. Väriterapia sen oikeassa merkityksessään tarkoittaa hoitomuotoa, jossa värejä ja valoja kohdistetaan joko suoraan tai välillisesti ihmisen eri aku- tai chakrapisteisiin. Minun "terapia" on kipeiden ja hyvien muistojen esiintuominen värien avulla. 


Aloitetaan siitä, että olen masentunut. Tarvitsen voimaa ja tasapainoa löytääkseni vastauksen kysymykseeni: miksi elän? Elänkö siksi, että saavutan akateemisen tutkinnon, elänkö yhteiskuntaa varten, elänkö työyhteisöä varten, elänkö perhettäni ja ystäviäni varten, elänkö itseäni varten?

Oletetaan että punainen viittaa fyysisyyteen, elinvoimaan ja aktiivisuuteen. Näiden elementtien puutos tämän hetkisessä elämässä on valtava. En ole tasapainossa. 
Lapsena minut poikkeuksetta puettiin vaaleanpunaiseen. Olen draumatisoitunut, en voi väittää vihaavani jotain väriä, jopa liian tunteellista minulta. Pikkutytöstä on kasvanut nainen, väritän maailmaa punaisen eri sävyillä, kirkas punainen olkoon se kaikkein esteettisin. Vaaleanpunaisen värin positiivinen yhtymäkohta nykyisyyteen voidaan tiivistää yhteen sanaan: possu.

"Sulla on kuin sian korvat." Kuvaus vuosilta 1992-93.

Pikku possuja, suloisia. Mielelle tekee hyvää katsoa jotakin viatonta. Olen häpeissäni, siitä että olen menettänyt jos en kokonaan niin suurelta osin oman viattomuuden. Onko mitään kauniimpaa kuin viaton lapsi? Punainen tuo mieleen glögin, joulun sekä oman vaatekaapin. Näistä kolmesta joulun tuloa pelkään. Perhejuhla. Perhe puutteellinen ja juhlaan ei ole aihetta. En saa katsetta irti tuosta mielikuvasta, jossa maailmani on värien kylläinen, liian ahdas. Toisaalta silmääni miellyttää voimakkaat sävyt. "Siitä" elämäni suunnan muuttaneesta hetkestä on tasan kaksi kuukautta. Puhutaan elämän punaisesta langasta. Minun lankakeräni meni piiloon. Siitä olen samaa mieltä, minun keräni on punainen. Hän ei tule mua vastaan vaikka kuinka uskoisin. 

Punaisen teemaan että videon puolesta myös väriterapiaan sopii Zephyr tuuli, jolle esitän lempeän toiveen: "Tule ja vie minut lepäämään. Anna voimasi ja hukuta puhurisi alle. Nosta ylös tästä saamattomuuden ansasta. Nostan ylös käteni, tee niistä siivet, joita hellin tuulin kannatat."

Kuten jo aikasemmassa tekstissä olen kirjoittanut, punaiset mielikuvat tuovat mieleen mökin sekä rakkauden. Tuskaisena mietin, mitä lisää? Mitä punaisia muistoja on? Ahdistaa, koska muistot haalistuvat. Niin. Ironista. Ensin kirjoitan että liika kylläisyys ahdistaa mutta haaleat kuvat tekevät surulliseksi. Mistä löydän oman tasapainon? Pystynkö yksin sitä edes löytämään? Yksi vastaus: tasapaino, elämän tarpeellisuuteen on auttamatta liian kevyt. Väitän, ettei kiltti-tyttö (minä) voi ikinä olla tasapainossa. Aina jossain elämän tilanteessa (liika) kiltteys vaarantaa oman arvontunnon. Silloin vahva punainen on vain koriste vaatteen muodossa. Onpa sitten omissa toiveissa olla vahva niin kuin järkkymätön peruskallio, jota punainen väri minulle henkilökohtaisesti edustaa, on omaan luontooni hankalaa yhdistää voimakkaita punaisen piirteitä. Tarvitsen siis apua. Haluan räiskyä! Haluan olla itsekäs! Haluan vaikuttaa! Haluan olla saatavilla! Niin. Tässä se taas tuli. Oma ristiriitaisuus. Toisaalta haluan olla vapaa siteistä mutta yhtäältä haluan asettaa muiden hyvän omani edelle. En ole tyytyväinen, asetin punaiselle suuria odotuksia. Nyt luen ajatuksiani, olen pettynyt. Näinkö tylsä olen. Vailla punaisen räiskyvyyttä. Tähän tarvitaan punaisia asennekorkkareita. Jos ensi yönä nukun, nukun ne jalassa. Asenne olkoon huomen aamulla valmiina. Jaloistahan se kaikki, tasapaino, vahvuus, kovuus yms. arvostetut ominaisuudet lähtee. Eikö? Sydäntä tarvitaan vaan elintoimintojen ylläpitoon. Tunteet ovat turmioksi. Ollaan kaikki yhdessä sydämettömiä ja voidaan mainiosti. Lopetaan tähän. So lost. So shame. 

Tahto olla. Kova kuin kivi. Voimakas kuin punainen. Pehmeä kuin pyöristyneet kulmat.

  

                                                                 Pohjaton ikävä. Sinua, iskä.

Pienet nautinnot rapean pyhimyksen jäätelöllä.

Oletko tuntenut vihlaisua? Olen. Olen tuntenut vihlauksen hampaissa, vatsassa, sydämessä, polvessa, sormessa ja ranteessa. Oletko ikinä miettinyt sanontaa "Ranteet auki"? Olen. Mahtaa vihlaista. Oletko koskaan pelännyt tai haaveillut vuodattavasi itsesi? Olen, molempia. Rannettani hakattiin. Pidin siitä kärsimyksestä. Haluan rankaista itseäni, jotta muistan aina kivun. Nyt ranteeni arpeutuu ja kohta kuoriutuu. Sinä tietämätön, älä pelästy. Se ei ollut veitsi, se oli neula. Ajattelematta tunnen vihlauksen jossain sisälläni. Kuinka kauan tätä kestää? Miksen saa olla entiseni?

Tiedän pienen nautinnon, se tottelee nimeä Rapean pyhimyksen jäätelö. Teen matkaa, etsin sanoja. Nimipäivien vietto juontaa alkunsa keskiaikaisesta pyhimyskalenterista. Onneksi olkoon, ollaan kaikki pyhimyksiä! Älköön siis kukaan viekö tätä ainutlaatuista, sankarillista, hyveellistä pyhimyksen riemua minulta pois. Niin kuinka pyhimys ja "ranteet auki" liittyvät toisiinsa. Pyhimykset ovat kuolleita. Niin. Muistaakseni katollinen kirkko voi julistaa henkilön pyhimykseksi oltuaan vähintään viisi vuotta kuolleena. Näkisittepä kuinka nauran nyt äänettömästi tälle "tittelin" myöntämisen perusteille. Kiltti Paavi, julistaisitko minut jäätelön suojelijaksi, pyhimykseksi viiden vuoden kuluttua, jos nyt vetäisin ranteet auki? Nauran taas, sellaista hullun naurua... hahahaahaaahaa!!!!! Joko naurattaa?

Nautin tästä, saan olla juuri niin älytön kuin vain haluan. Niin tai näin, tahdoin taas hetken olla hassu lapsi. Sellainen lapsi, joka keksii mielensopukoistaan mitä rikkaimpia tarinoita. Myönnetään tällä lapsella on mustista mustin mieli. Annetaan se hänelle anteeksi. Selitän myöhemmin sanan rapea. Tai kerrottakoon heti, sillä siihen ei sisälly sen ihmeellisempää tarinaa kuin pieni sanaleikki: "R. Apea soitti ovikelloa. Mies toi laastarin minulle. Ranteessa on arpea." Tiettekö? Ei tarvitse tietää. Arpi paranee hetki hetkeltä. Jäljelle jää koru ja tunne. Palaan taas mustaan ja täysikuuhun. Mielikuviin mustiin.

Lauantaina 6.11.2010 on pyhäinmiestenpäivä. Nykyään päivää taidetaan kutsua yksinkertaisella lyhyellä muodolla pyhäinpäivä - vainajien muistopäivä. Vein jo kynttilän haudalle. Haluaisin viedä kynttilän hänen haudalleen joka päivä. Minulla on siis periaatteessa pyhäinpäivä joka päivä. Miksei maailma pysähdy? 6.11 kaupat ovat kiinni, liikennevuoroja ajetaan sunnuntai aikataulujen mukaisesti, hiljennyn. Kuuntelin maanantain vastaisena yönä ämpeeni akun tyhjäksi. Tapani mukaan yksi kappale ylsi yli muiden, tarkoittaen käytännössä jumalallista repeattiä. (Olen pohtinut paljon, erottuani kirkosta, sanaa jumala [kirjoitusasu pienellä] ja mitä se merkitsee, en ole vielä päässyt sinuiksi tämän sanan ja sen merkityksen kanssa. Edellisen lauseen jumala toimii adjektiivina sekä synonyymina seuraaville -> mahtipontinen, valtava, jatkuva)  

Kirjoitin kappaleen sanat paperille, sen toimiessa tavallaan kirjeenä hänelle. Lyhyt otos, ottamatta kantaa muuten kappaleeseen, perustellen lyriikoiden koskettavuutta ja tässä tapauksessa kysymyksiä ilman sen ihmeellisempää arvoitusta:

"Would you tell me I was wrong? Would you help me understand? Are you looking down upon me? Are you proud of who I am? There's nothing I wouldn't do to have just one more chance to look into your eyes and see you looking back."

Olen pahoillani ystävät, olen pahoillani rakas. Olen piinannut teitä. Valitettavasti joudun toteamaan, että piinaan teitä vielä suuresti. Kiitos! Jaksakaa minua, pyydän.


Huomaan, että cd-telineemme on vinossa. Katossa kaksi valoa on sammunut, lamput ovat palaneet. Yksi vielä loistaa. Näennäistiede numerologia on viihdyttävää, en usko siihen mutta elämän yhtälö on niin merkillinen kaava, että toisinaan on herkuteltava kohtalon antamilla numeroilla. 3 -> voi muodostaa sydämen tai sitten se symboloi jäätelötötteröä. Atomi muodostuu kolmenlaisista osista. Kolme erittäin tärkeää ihmistä olen menettänyt kuolemalle.  Freudin mukaan psyyke voidaan jakaa kolmeen: superego, ego ja id. Kuuntelin pienenä äänikirjakasetilta satua: Kasper, Jesper ja Joonantan. Kävin kolme kertaa s...imatkalla Tallinnassa. Niin. Piilohuvitan itseäni ja muistelen. Kirjoituksesta ei tullutkaan niin synkkää kuin ajattelin. Kolme valoa, yksi niistä vielä palaa, olen kai elossa. Ainakin yhden lampun verran. En siis vedä toista, vasempaa rannetta auki, missä laastaria ei ole, ainakaan vielä.


Jotta piilohupi vaihtuisi takaisin piiloviestiksi, on tarkoituksen mukaista esitellä seuraava musiikin väri. Kappale on valitettavasti nimetty väärin. Korjattu nimiversio sivuaa jo kerran mainittua Freudia ja itseäni. Hija de la luna. No...juu. Kappaleen nimi on "Hijo de la luna". Mutta koska olen tyttö, ja ylpeä siitä, muutan kappaleen nimen Hija de la lunaksi. Kappaleen lyriikat eivät muuten puhuttele, minä haluan vain tuon yhden fraasin. Minä haluan, minä käsken, muut tottelevat. Niinhän se menee? Eikö? Tämä orastava tekstintuottaja nivoo vielä joku päivä yhteen tarinan lunasta, tytöstä ja kuusta. Tähän kaipuuseen ei sanoja vain ole. Joten huono yritys olkoon tämä. Suru anna tälle lauseelle sen ansaitsema ponnekkain ja vahvimmista vahvin painotus. Vaikka useammin kuin kerran päivässä tämän ääneen sanon ja vielä useammin tarinaan kirjoitan, ei se koskaan tule tavoittamaan sitä valtavaa tunnetta sisälläni.


On niin ikävä.

© H.Timonen

Unettoman yön raaka rehellisyys.

Toisinaan muotoilut ja maalailut ovat liikaa. Ne tekevät asioista kauniita. Ne ovat vaikeiden asioiden ja totuuden välttelyä. Ahdistavan rehellinen ranskalainen viiva on paljas, kylmä ja suora. Tänään on niiden vuoro. Seuraavalla "harjoitan" laajempaa biblioterapiaa.
- Erosin kirkosta.
- Olen kärsinyt univaikeuksista, en saa unta.
- Otin viidennen tatuoinnin.
- Itkin juuri.
- Viime viikko oli hyvä.
- Tämä viikko raskas.
- Missä olet?
- Kyynel.
- Olen taas lintsannut. Elämältäni.
- Hävettää.
- Mitä muut minusta ajattelevat?
- Katsoin elokuvan Pope Johanna.
- Katsoin elokuvan Eat pray love.
- Ostettiin parisänky, iso.
- Seurasin Chilen mainareiden pelastusoperaatiota melkein vuorokauden. Itkin.
- Ostin hautakynttilän.
- Ostin kaksi kirjaa kahdella eurolla. Taidefilosofiaa sekä kirjallisuusterapiaa.
- Odotan aikaa hoitoon.
- On niin ikävä.
- Tämä on surkea!

I wanna live. I wanna give. I've been a miner. For a heart of gold.

Unien kauneimmat sävyt ja murhaavimmat käänteet part.1

Dreams hang in the air... Ihminen nukkuu elämästään kolmasosan. Minä nukun taatusti enemmän. Pidän nukkumisesta, tykkään päikkäreistä. Vaadin kuolaa tyynylle. Molemmille reunoille ja niin, että kun tyynyliinan pistää pesuun, on tyynyyn jäänyt erinäisiä kuolatahroja, härskii, juu tiedän mutta kertoo päikkäreiden laadusta.

Voidaan todeta elämän menevän suurimmilta osin tietynlaisissa koomissa. On sunnuntaikooma, koko viikonlopun kestävää koomaa, unikoomaa, valitettavasti toiset erinäisistä syistä joutuvat koomaan, äitiyskooma ja mielen kooma, kukin luonnehtikoon omat koomansa.


Uni parhaimmillaan on kaunista. Ihminen on kaunis nukkuessa, viaton. Olen nähnyt myös toisenlaisen uinuvan potilaan, valitettavasti hänestä ei tullut tälläistä mielikuvaa. Hän vapisi, hengitti huonosti mutta toisaalta hän oli kovin lapsenomainen. Ristiriitaista. Kaipaan niin. 

"Ihmisen unessa on havaittu olevan selvästi erilaisia tiloja, joiden on huomattu vaihtelevan 90–100 minuutin sykleissä. Kevyen unen ja valvetilan EEG- eli aivosähkökäyrissä ei ole paljoakaan eroa. Syvä uni eroaa enemmänkin valvetilasta. Ihminen vaipuu nukahtaessaan ensin kevyeen uneen, josta hän siirtyy noin puolen tunnin päästä syvään uneen. Syvä uni muuttuu jossain vaiheessa REM-uneksi eli uneksi, jonka aikana pulssi kiihtyy ja autonominen hermosto aktivoituu. Aivosähkökäyrä muistuttaa paljon hereillä olevan sähkökäyrää ja silmät liikkuvat unen aikana paljon; tästä tuleekin nimitys "Rapid Eye Movement" -uni eli vilkeuni. Lopulta REM-uni muuttuu taas syväksi uneksi. Tämä sykli toistuu yleensä monta kertaa yössä. Pääsääntönä voidaan pitää, että alkuyöstä nukutaan enimmäkseen syvää unta ja loppuyöstä REM-unta sekä kevyttä unta."

Toivoa sopii, että minunkin yöni sujuisi yllä kuvatun lailla. Enää en ihmettele kohonnutta verenpainettani. Olen kuin pahainen keski-ikäinen kriisiläinen korkeine verenpaineineen sekä uniongelmineen. Ei kai enää tarvitse aikuistua, lapsi tarvitsee unta kehittyäkseen.  


Heille tiedoksi, jotka toteavat "onneksi olkoon, sinä sentäs nukut", tuomitsette liian aikaisin, liian vähäisin tiedoin. Toisinaan kun aamuisin herää toivoo, että yön tunteina olisi vieraillut toisessa maailmassa, omassa alitajuntaisessa maailmassa, jonne pääsyyn tarvitaan usein muutakin kuin pullollinen viiniä ja korkinavaaja. Painajaisia ei kai kukaan halua. Entä uni lomasta, jossa kookospuiden alla tarjoilijat kantavat eteesi huurteisia kookosdrinksuja, puut notkuvat tuoreista ananaksista, ilmassa tuoksuu paratiisi, edessä kimaltelee kirkas sininen meri ja taustalla soi letkeetä musiikkia. Kiitos kyllä! Tiekkö taas sitä tunnetta, jossa koko yön olet vaihtanut paikkaa valonnopeudella, draamaa on enemmän kuin kolmen kimpassa ja juonenkäänteet eivät noudata liikennesääntöjä, vaan kolmion takaa tullaan suoraan kasvojen eteen. Kuolleita kannetaan niskakarvoista pois saunanlauteilta. Koti ei enää ole koti. Ystäväsi tuntuvat vierailta, rakkainpasi ei enää tunne sinua. Entä jos koko yö on tuota nopeaa silmien pyörittelyä, hätääntynyt ilme kasvoilla etsii ulospääsyä. On pelkkä musta hallitsematon tunneli. Ei valoa.  


Olen väsynyt, en ole nukkunut. Olen ollut toisessa maailmassa koko yön. Pahin painajaiseni tähän saakka on liittynyt asikaspalveluhetkeen, jossa minua väsyttää ja asiakkaita kassalle putkahtaa joka suunnasta, asiakkaita on Atlantin verran. Haluan torkkua, sanon sen heille, mutta he eivät välitä, vaan tökkivät ja vaativat palvelua. Herään unesta väsyneenä. Olen tehnyt 6 tunnin työpäivän. Niin. Tämä ei enää ole painajainen, mittasuhteet ovat muuttuneet. Tässä unessa kukaan ei kuole, tästa unesta herään.


Mustaa. Olen nähnyt unia elävistä ja kuolleista. Parhaimmat unet ovat kuolleista. Toivoisin asian olevan toisin. Pääsen lähelle, kuulen äänen, tunnen kosketuksen, voin keskustella, istua auton kyydissä kuolleen kanssa. Elämä ei päättynytkään. Tahdon siis nukkua, olen hänen lähellään, en vain kykene hallitsemaan tilanteita. Pyydän häntä tulemaan, saan painajaisia. Niin tai näin, pelkkiä painajaisia. Lohdutus ja kaivattu hetki: hän tulee toisinaan pyytämättä mutta aivan liian harvoin. Herään hiljaa itkien todellisuus on raastavaa, raakaa, inhottavaa, kaikkea ikävää. En tiedä enää pidänkö nukkumisesta. Kello on 0:23, nyt pelkään, en halua nukkumaan. 

Tule minua vastaan. Tule portaille ja vie minut mukanasi. Kiltti. Edes tunniksi pariksi.

Ain't it sad? Oivallus ilman uskallusta ja muita välinpitämättömyyksiä

Eikö ole surullista, kun ostat pussillisen omenoita...no joo, tottakai tarkoitan pussillista irttiksiä, siellä on aina muutama "mätä" namu. Niin, elämässä tekee virheitä. Ajattelen, että olen tehnyt paljonkin virheitä. Suurin virhe on välinpitämättömyys. Toiseksi suurin virhe on saamattomuus. Kolmanneksi laiskuus. Laiska. Kuulostaa typerälle, negatiiviselle ja tylsälle. Niin tai näin. Olen kova suunnittelemaan suuria, mutta pirun saamaton. Niin olen saamaton. Se ei kuulosta niin ikävälle. Googlataan sana saamaton. Ensimmäinen hakutulos yllätys, yllätys: wikipedia.

Adjektiivi

saamaton

1. joka ei saa juuri mitään aikaseksi, laiska

Piru. Saamaton on kaunis ilmaisu laiskasta. I knew that, daa! I just wanna live in a lie. Välinpitämätön tulos. Niin. Olen ennen kaikkea välinpitämätön. Ruoski aasi, ruoski! Tuo kurja kohtalosi. Ole saamaton, voisit saamattomuudessasi olla myös olematon. 


Tämä on kertomus fiktiivisestä naisesta nimeltä Luna. Luna halusi olla paras, hän halusi olla kaunein. Hänestä tulee vielä jotain suurta? Hänen räiskyvän punainen tukka silmillä, asento mitä kummallisin mutka ja ryhditön, kuvasti sitä juuri mitä hän halusi olla ja mitä hän todellisuudessa oli. Tarttuiko hän viinapulloon, ei. Tarttuiko hän johonkin pelastavaan naruun, kyllä. "Naru" oli epäterveellinen, se nosti hänen verenpainetta, se teki hänestä sairaan. Meissä on paljon samaa. Mutta siinä olemme erilaisia: sinä olit ahkera ja minä en, pohtii hän ääneen, the other I.


Miksi pitää kulissia? - Ilmaisu "kulissien takana" tarkoittaa 'julkisuudelta piilossa'. Yksinkertainen vastaus. Odota hetki, korjaan ensin asennon. Selkä suoraan, hartiat rennosti alhaalla ja vatsaan pieni rutistus. Heti tuntuu paremmalta. Kulissi on pelkuruutta. Ahdistaa, olen vihainen, oksettaa. Haluan olla vapaa, sanoi Luna. Kysyin Lunalta, tietääkö hän mitä vapaus tarkoittaa. Hän vastaa: vapaa tahto. Kysyn taas: tietääkö hän mitä vapaa tahto tarkoittaa? Hän pohtii, "fatalismi minua syö, en ole stoalainen, en tiedä kuka tai mikä minua sitoo, olen saarella, jonne olen hylätty, vapaasta mielentilasta eivät kellot soi. Kaikki on hiljaa. Antakaa minun olla. En tahdo. En halua...elää, jos en keksi itselleni syytä siihen."


Tänään maailma ei ole ollut minua vastaan, niin kuin usein ilmaisen. Ilmaisu on peräisin vuodelta 2009. Maailman vastaisuus on pientä verrattaen tähän arvottomuuden tunteeseen. Ahdistaako? Niin minuakin. Tiedän, se ei ole kiva tunne. Eikö toisinaan ole mahtava mässäillä omalla itsetunnollaan. Mässäilee niin paljon, että se alkaa jo huvittaa itseään. Lyö lyötyä, niinhän sitä sanotaan. Surullisinta on se, että olen kaiken näiden lisäksi kärsimätön!!!!
Ahdistaa, etten saa paperille muodostettua niitä suuria ajatuksia. Olen utelias. Utelias tietämään mitä tulevaisuudessa tapahtuu, en kestä jos en saa tietää. Kärsimättömän ei sovi olla laiska. Se muodostaa ratkaisemattoman yhtälön. Miksi? Miksi? Miksi? 


Tässä tämän päivän saldo. Kuka minut pelastaa? Ehkä terapeutti. Tiedän vastauksen, miksi tämä keskiviikko piti ja kannatti elää. Neljä asiaa: 

1. Ystävä - Teki minulle jotain todella arvokasta, mitä ei rahassa voi mitata. Olen siitä ja hänestä erittäin onnellinen.
2. Ystävä - Kirjoitti sähköpostia. Olemme. Olen siitä ja hänestä erittäin onnellinen.
3. Ystävä - Soitti. Se, että hän on olemassa mutta myös hän kehotti tekemään jotain arvokasta, mitä ei rahassa voi mitata. Olen siitä ja hänestä erittäin onnellinen.
4. Rakas - Ei tarvitse sen kummallisempaa määrittelyä. Riittää että hän on olemassa. Koska aloitin googlaamisella lopetan myös samalla metodilla, kevennän tunnelmaa rakkaudella. Googletulos: Love 0,47s / 1 530 000 000 tulosta. Niin. Olenko vailla järjellistä tekemistä? Ilmeisesti. Hmm...rakkaus, se pitää kiinni elämässä.

 

Jotta pysyn alkuperäisessä aiheessa, tässä loppukaneetti. Niin, kysyn kerran taas, taas kerran. Minkä vuoksi elän? Paremmin muotoiltu, tarkoitusperää vastaava kysymys menee näin: Miksi synnyin? Mikä tarkoitus minun elämällä on?

Pieni maailmanparantaja ja muita huokailuja

Aurinko laskee. Iso huokaus. Tänään on ollut hyvä päivä. Miten hyvän sitten kukin määrittää, on niin sanomattakin selvää: subjektiivistä. Minulle "hyvä" on eriasteinen olotila tänäpäivänä kuin se vaikka oli puoli vuotta sitten. Helmikuu 2010 asteikolla tämä päivä olisi ollut peruspäivä, ehkä jokseenkin tylsä päivä jotta se olisi ollut hyvä, olisi vaadittu jotain spesiaalia. Surullista sinänsä. Hmm... Hyväksi päivän tekee se, että heräsin tärkeän ihmisen viereltä, näin ystäviä, sain tehtyjä opiskelujuttuja, nukkuin vain puolentoista tunnin päikkärit. Hyvästä huolimatta on vieläkin kovin tyhjää ja yksinäistä. Pieni huokaus. Olen huomannut ajattelevani paljon hyvästien jättämistä. Luulin jättäneeni hyvästit, kaksikin kertaa mutta on niin paljon sanoja, joita voisi sanoa, että on raakaa itsensä huijaamista, jos kuvittelee voivansa jättää hyvästit sen tilaisuuden tullessa kohdalle. Toisaalta hyvästien jättö siinä hetkessä lohduttaa. Pelkkä kädenkin puristus tuntuu kuin tuhannelta sanalta. Iso huokaus...  

Alussa kun kirjoitin hyvän määrittelystä ja kuinka surullista oli se ettei esimerkiksi vuoden alussa osannut iloita ja arvostaa "tylsää" arkimaanantaita. Pieni huokaus. Seuraava havainto liittyy vahvasti hyvää. Tein erääseen opintojaksoon liittyen erinäisiä netistä löytyviä testejä. Hömppääkö? Niin tai näin, erään testin tulokseksi sain maailmanparantaja, jonka kuvaus on tämä:

 "Olet ihmisrakas ideoiden uudistaja. Olet vakava, hiljaisen voimakas, sinnikäs ja kiinnostunut työstä, joka auttaa maailmaa ja innostaa muita." 

Tunne niin voimakas, kuinka mikään tai kukaan pystyy asiaa paremmin tiivistämään. Sen tiedän etten usko horoskooppeihin. En tiedä uskonko, että meidän jokaisen kohtalo on ennalta määrätty. Pieni huokaus. En tiedä uskonko "merkkeihin". Mutta jos kuoleman takaa pystyisi jonkinlaisen "merkin" antamaan, luulen tai haluan uskoa sellaisen saaneen. Isän "perintö", joksi sitä nyt kutsun. En ole enää isin tyttö, koska isää ei enää ole mutta olen perinnyt ja oppinut isältäni paljon, jonka tuon testin tuloksen kuvaus tiivistää enemmän kuin paremmin. Se, ei paitsi kuvaa isääni, se kuvaa sitä mitä haluan elämältäni saavuttaa. Iso huokaus.

On eräs elokuva. Se on tietyllä elämää mullistavalla tavalla vaikuttavin, mitä olen koskaan nähnyt. Se edustaa myös minun, surullisesti joudun toteamaan, naiivia elämänkatsomustani. Se miksi se on naiivia, koska minulla on valitettavasti epäusko ihmisiin ja heidän hyvyyteen. Ihmiset ovat kuitenkin pohjimmiltaan kovin itsekkäitä. Niin, hmm... Varsinkin tämän kansakunnan  nykytilasta ja tulevaisuudesta päättävät poliitikot antavat niin esimerkillistä esimerkkiä itsekkyydestä. Mitä näitä nyt on... korruptiota, lahjuksia, tukien myöntäminen itselleen, ilmaisia lentoja, ilmaisia pesukoneita, ilmaisia taksimatkoja huoralaan jne. Sitä sanotaan, ettei "ilmaisia lounaita ole". Ja onhan se varmasti niinkin. Poliitikko-rassuilla on varmasti kielinystyrät jo niin kulutuksesta tunnottomat, ettei edes ilmaiset lounaat, vaikka niitä tarjoillaan maistu enää miltään. Pieni huokaus. No yhtäkaikki. Nyt käsi pystyyn. Myönnän. Olin ilkeä. Ei näin. Toisista ikäviä asioita kirjoittamalla ei voita mitään. On löydettävä jokin toinen keino purkaa omaa turhautumistaan. Syyttävä sormi osoittaa varmasti meihin kaikkiin, jollain tasolla. Aina ei esimerkiksi osata arvostaa ystävyyttä, vaan tehdään ja puhutaan selän takana pirullisia. Myönnän olen itsekin tähän syyllistynyt. Harmittaa. Inhottaa. Huokaus.

Se, mitä kukakin täällä elämältään tahtoo, on jokaisen oma asia. Se mitä haluaisin uskoa, että ihmisistä löytyisi hyvyyttä mutta se taitaisi olla vaan itsensä huijaamista. Se elokuva, joka oli mielessäni kun edellisen kappaleen aloitin on elokuva Pay it forward, tässä traileri. Se, miksi minä olen täällä ja se mitä, mikä minun elämästäni tekisi elämisen arvoisen, on että joku päivä joku ihminen voisi sanoa minun hautajaisissani, että tein hänet onnelliseksi. Se on elämältä paljon saavutettu, jos pystyn jonkun, yhdenkin ihmisen teoillani ja sanoillani tekemään onnelliseksi. Huokaus. Palaan mustaan. Täysikuuta verhoaa musta taivas. Tumma verho varjostaa, vaalea kuu kohta kättäni koristaa. Älä kysy. Surettaa. Löydänkö enää paikkaani? Pieni maailmanparantaja ikävöi ja huokaa.

Oispa jo aika toinen. Keinu enää yksinäinen ois.

Keltaiset sukset ja mämmiä kermalla, niistä on pääsiäiset tehty.

Keltainen, väri josta en hirveästi pidä. Silti tänään, 4 viikkoa "sen" jälkeen, pukeuduin keltaiseen puseroon. En ymmärrä, miksi sinä Kostajaisten jälkeisenä päivänä vuonna 2009 sen edes ostin. Silloin paistoi aurinko. Terassien pöydät notkuivat viilentäviä. Keltainen on merkki keväästä. Keltainen tuo mieleen pääsiäisen.


Lapsuuden pääsiäiseen kuului rutiineja, ei kristillisiä, viihteellisiä. Tykkään mämmistä. Myönnän sen suurella riemulla ja ylpeydellä. Pääsiäisenä risteiltiin. Käytiin Tallinnassa. Olin alta kymmenen ja Mustanmäen tori kukoisti piraatteja. Sieltä taidettiin ostaa muutamia cd-levyjä ja Niken t-paitoja. Myöhemmin pääsiäiseen täyttyi valkeudella ja pohjoisella. Lasketeltiin. Ukko Halla ja Iso-Syöte tulivat tutuiksi. 


Aloitin tämän "perheharrastuksen" alta kouluikäisenä. Omat ensimmäiset sukset olivat neonkeltaiset. Kaikesta keltaisesta karmivuudesta huolimatta sukset olivat parhaat. Paikka oli Jyväskylän Laajavuori. Noin (reilun) metrin pituinen kiitäjä körötti hissillä rinteen puoliväliin iskän suksien välissä. Polvet joustoon, alkuvauhdit ja suorinta latua alas. Ei, siinä ei kurvia tai hidastekäännöksiä tarvittu. Iskää sai aina odottaa rinteen juurella. Olin pro, tottakai. Isän mielestä myös. Osasin tehdä temppujakin. Jos kaaduin, iskä lasketteli viereen, veti minut takaisin pystyyn ja taas mentiin. Autossa, matkalla laskettelemaan kuunneltiin Mikko Alatalon kasetilta Taikanappia, mahtavuutta. Aika tuo huoleton ja ihana. Kaipaan.


4 viikkoa. Mitä on tapahtunut välillä 22.8.-19.9.? Muistelen. Onko maailmalla tapahtunut mitään? Ei merkittävää. Mullistuksia? Ei. Ruotsin vaalipäivä on tänään. Niin. Aivan sama. 11.9. vuosipäivä meni. Niin. Aivan sama. ... Maailma niin oma kuin ulkopuolinen tuntuu merkityksettömältä. Aurinko on keltainen. Huh, onneksi on satanut. 


Yksi puolto keltaiselle. "Look at the stars, look how they shine for you, and everything you do, yeah they were all yellow." Yellow. Voisiko videon tunnelmalta muuta toivoa? Ei. Täydellinen sää, meren ranta, tuuli puhkoo ja harmaata. Kysyjä, tietämätön, tässä sinulle vastaus kysymykseen "Miten oot jaksanut?". 


Elämän harmaus, on siellä keltaistakin. Hetkittäin. Ei silti liikaa naurua ja iloa yhdelle päivälle. Muistoja kultaisia, niissä on keltaista. Hento hymy = hento askel eteenpäin. Päivä toinen huomenna. Viimeiseen kuvaan, hyvää yötä.
Ps. Kuu, tule jo esiin. Tuo tullessasi kauniimpia unia.

Ei tää voita. Anna sataa vaan. Tule tulva. Vie pois.

Musiikin värit. Terapiaa part 332.

Tänään yskin. Harmittaa. Täytyy kasvattaa kipukynnystä. Tämä kipu, jos sitä edes siksi voi kutsua, on pientä mitä osastoilla monet tuhannet ihmiset joutuvat kestämään. Sitä kivun määrää ei voi ymmärtää. Joten miksi valittaa syksyn flunssasta. Asiat täytyy laittaa perspektiiviin. Kohta keitän ohrapuuroa. Sitä syödään kera mansikkakeiton kun ollaan kipeitä. 


Musiikki, kirjo erityylisiä väriyhdistelmiä. Mielestäni oma laadullinen kuvaus ei riitä kuvamaan vielä melodioiden kauneutta tai niiden mystisyyttä tai ylipäätään vangitsevuutta. Keskityn siis lyriikoiden maailmaan, jossa siinäkin tallustelen hiekkalaatikkotasolla. Antaa lapsen olla lapsi taas hetken aikaa. Ajan henkeen Top7

1. Amorphis - Leaves Scar
   
2. Kirka - Leijat / Tuuli Häntä kuljettaa <3
3. Nightwish - Sleeping Sun
   
4. Johanna Kurkela - Juurrun Tähän Ikävään / Männyn alla kynttilä, en unohda. Ikävä.
   
5. Laura Närhi - Salaa Yksinäinen Nainen
   
6. For My Pain - Autumn Harmony
   
7. I Cannot See His Color (The Village Soundtrack) (Poikkeus, sanoja ei tarvitse.)

Visuaalinen tunne. Tänään sanat ja asiat ovat hukassa. Olen liian tunteellinen ja epärationaalinen lähteäkseni jakamaan tuomioita tämän hetken yhteiskunnalle ja valitsevalle politiikalle. Kärjistäen tuntuu, että rahanhimo tätä maata johtaa. Onko Suomi hyvä paikka elää? En tiedä. Tilastoja katsoen kyllä, mutta henkinen ahdistus kiristää kravattia.

I wish for this night-time last for a life-time. Annan yhteiskuntamietteiden hautua omaan kiehumispisteeseen. Sitten jäsennän ja jäsennän. Lopputulos. En takaa rationalisuutta. Kaivan vanhan sanontani (sanajärjesty hukassa, idea tallessa) muistikätköistä, tosin merkitykseltään eri kuin aikoinaan kuitenkin tilanteeseen sopiva. "Muutan pois. Muutan metsään"

Lopuksi jo perinteeksi muodostunut lupaamani visuaalinen tunne. Yksi sydän jokaiselle elämäni tärkeälle tähdelle.

<3 <3 <3

On sumussa huone ja pajupilli soi.

Julma valo muokkaa aamua. Julma siksi, että se on kirkas sekä herättää unesta. Unesta, jossa olen entisen kotitalon eteisessä. Lattia on ruskea ja kylmä. Itken ja halaan. Uni kiusaa ja kiduttaa, vaikka mieluummin olen unessa siellä jossain kuin totean todellisen elämän harmauden. Mustat pupillit ja suu on kuiva. Ei auta huuto. Huuto muuten muistuttaa maalausta. Hänen kätensä työ näkyy seinillä. Voi kun saisin vielä oman kehystetyn Huudon seinälleni. Se olisi irvikuva. Minun ei koskaan tarvitsi huuta noin. En ole vihainen, olen vain surullinen. Valitettavasti se ei ole totta. Myönnän, olen vihainen. Olen jopa katkera. Kelle? Sitä en pysty paikantaa, joten lapsellisesti tyydyn toteamaan olevani katkera maailmalle.

Musta - harmaa - ruskea. Saanko ryvetä? Haluan mutta tunnen syyllisyyttä. Haluan hidastaa, haluan löytää merkityksen elämälle. Samaan aikaan kun mediassa lisääntyvässä määrin kirjoitetaan downshiftingistä (Kauppalehti & Yle), luen taloussanomien parin vuoden takaista juttua "Taantuma parantaa oloa". Ajatus mielekkäämmästä elämänrytmistä kuulostaa enemmän kuin houkuttelevalta. Mieleeni tulee punainen ja sininen. Sinisen järven aallot liplattivat varpaiden väliin ja liukastivat laiturin pitimiä kun niitä keväällä asensimme, jotta laituri olisi vatupassilleen suorassa. Niin, kaikki pieni puuhastelu on kivaa. Sain myös kehuja: "Sullahan löytyy voimaa." Niin...löytyi. Nyt olen kadottanut sen.

Punainen. Se on toinen lempivärini. Tulee mieleen rakkaus, intohimo, mansikat, mökki ja punaiset kynnet. Pelipaitani oli aikoinaan punainen. Numero seitsemän oli valkoisella. Muistoja, hyviä sellaisia. Olin viaton ja kiltti. Olen näitä asioita vieläkin. Se mikä pelottaa on olla oma itsensä.

On sumussa huone ja pajupilli soi.

On tarinoita ja on toisia tarinoita. Ymmärrän sen nyt mitä värittäminen tarkoittaa. Enkä enää paheksu sitä. On kalajuttuja, on mummon tarinoita, on kummipojan tarinoita, on lauantai-illan tarinoita. Mitä siitä, vaikka vähän värittää, elämä on kerrontaa. Oma avoin kertomus luo tilanteen haavoittumiselle. Olen jo valmiiksi rikki. En enää välitä vaikka itseni avoimeen tuuleen puhallan. 

Rocking chair without a dreamer... Tätä on niin vaikea hyväksyä. Tätä on niin vaikea ymmärtää. Puolustan taas lapsellisia arvojani ja tahtoa löytää se maailma, jossa suurin murhe tuntui olevan (lainaan ohiajanutta 13-14 vuotiasta tyttöä, joka puhui puhelimeen) "...mä en kestä! Fyken tunnilla ei saanut räjäyttää mitään." Niin. 

Woods and lakes. Sandbox without toysoldiers. Meadows of heaven. Toivottavasti olet siellä jossain. Olet niityllä vapaana elämän kivuista. Minä muistelen niitä pelireissuja. Ja erityisesti sitä mökkireissua.

Healing takes courage, and we all have courage, even if we have to dig a little to find.

Väriä elämään - musta.

Ajattelen savua, mustaa ja väriä. Elämä tuntuu tällä hetkellä värittömältä. Kuuntelen Laura Närhen Salaa yksinäinen nainen. Elämäni kaipaa keltaista, pinkkiä, vaalean sinistä, punaista, ehkä jopa valkoista. Tahtoisin tietää et miksi on niin vaikeaa. En haluais olla tämänlainen... On niin paljon kysymyksiä. Oisi niin paljon annettavaa. Kun sen annettavan ensin vain paikantaisi itsestään.


Kukat, jotka asetin isäni haudalle olivat valkoisia. Kaipaan lujaa. Valkoinen tuo mieleen lohduttoman kaipauksen. Vihaan sitä. Tästä alkaa aika, johon mahtuu niin pahuutta, mutta toivon että pahuus jää alle valon. Ei vielä sillä olen se, joka itkee salaa unissaan. Ei huvita. Mutta pienin ja hennoin askelein etsin väriä elämään. Väriterapia, mitä se on. Vastaus löytyy aikanaan. Matka alkakoon mustalla, mielivärilläni. 

"Väriaistimus syntyy, kun valo heijastuu jostakin värillisestä kohteesta silmän verkkokalvolle. Aivot vastaanottavat verkkokalvolta lähteneen signaalin, ja monimutkaisen käsittelyn jälkeen lopputuloksena on väriaistimus. Jotta voisimme nähdä ja aistia värejä, tarvitaan ainakin kolmea eri asiaa: valoa, jokin valoa heijastava, värillinen kappale ja havainnoitsija"

Musta aukko. Kaunis. Paikka, johon tunnen nyt suurta mystistä kaipuuuta. Musta avaruus. Korjaan, avaruus on täynnä valoa, on tähtiä, on kuu, on aurinko. Vaikuttavaa jokatapauksessa. "When it's dark enough, you can see the stars" (Charles A. Beard). Vaikka olo on lohduton, haen lohtua juuri tuosta toteamuksesta. Ja tietenkin omista tähdenlennosta ja sitä koristavista tähdistä. Hmm... Musta kuva tatuoituu jo mieleeni. Jätän kuitenkin kuvan arvoitukseksi. Kerron lisää, kun siihen on aika. Antaa kuvan muokkautua ajan mukana, ehkä ne kulmatkin sitten pyöristyvät. 


Mustat karkit. Salmiakki. Asia, joka nyt tuo mielihyvää. Varsinkin tervapastillit. Savu on hyvästä. Savusauna tuo mieleen muistoja, ylipäätään sauna tuo mieleen muistoja, joiden ovet haluan nyt sulkea. Surullista ja tuskaista, siksi asian kieltäminen tuntuu oikealta ratkaisulta.   Voin paljastaa, että tunnen jo toisen mielihyvän lähteen hetkittäin palautuvan mieleen. Siihenki liittyy myös voimakkaasti pimeä ja musta. Mutta parhaimmillaan se vie sellaiseen värien kirjoon, josta tällä hetkellä en osaa uneksia. Kiellän jopa sen kuvan itseltäni. En osaa nyt nauttia, enkä saa. 




Mustista mustin tällä hetkellä. Mutta samalla myös voimia antavin. Ehkä tulee valoisa ja luminen talvi. Ehkä myös kevät aikanaan saapuu. 
http://www.youtube.com/watch?v=B1CxCBI6XKA&feature=related

Haluan tuoda esiin haavoittuvaisen minäni. Ja kohdata sitä kautta voimani ja vahvuuteni. Tämä huuto pimeään on se apu, mitä tarvitsen. Tämä ensimmäiseni on kaikista herkin, sillä kirjoitukseni ja mietteeni ovat kovin viattomia. Valitettavasti kasvua ja harjaannusta varmasti tapahtuu blogissani ajanmyötä. Mutta nyt nautin kirjoittamisen naiviudesta, missä minun ei tarvitsee näyttää osaamistani, kykyjäni. Saan tavallaan olla lapsi ja kirjoittaa väreistä jos niin tahdon. Elämä on täynnä värejä. Jollain värit vaan sammuvat liian aikaisin. Hänet laitettiin pieneen valkoiseen puuastiaan. Ennen hän oli yli 190cm pitkä aikuinen mies. Nyt hän mahtui tuohon pieneen rasiaan, mihin ei valoon säteet ulottuneet. Kirjoitin ja opin tuossa alussa väriterapiasta. Teoria osuuteen kuului värin muodostuminen. Värinmuodostukseen tai väriaistimukseen tarvitaan valon heijastavaa vaikutusta. Tämä heijastus puuttui siitä suljetusta puu-uurnasta. Elämä oli sammunut, värit kuolleet.  


Jotta löydän oman väripalettini uudestaan. Jotta näytän ja toteutan antamani lupauksen, tarvitsen aikaa. Pyydän Sinulta anteeksi, en ole nyt niin vahva, mitä lupasin. Mutta olkoon tämä seuraava visuaalinen tunne, se polun alku löytää elämäni värit.