Unelmille aikaa.

Sovitetut askeleet eivät löytäneet valmiita merkkejä. Annan siis aikaa valkoiselle unelmalle.

Olin pettynyt itseeni. Olin kyynelten seassa pieni ihminen, joka lausui ne, nyt jo kadotetut sanat voimasta ja haluttomuudesta. En kuitenkaan särkynyt. Yritän uudelleen. Annan aikaa unelmille.

Piilossa on halu kirjoittaa suoraan ilman mielikuvia ja arvailtavia ajatuksia. En uskalla. Se olisi tylsää. Takertua sanoihin perinteisiin, olisi tuomio osaamattomuudesta jäsentää ajatuksia kiehtovaan tapaan. Toki haluan sanoa loppuun lauseet, jotka aloitan. Ehkä tämä kertoo pienestä maailmastani. Omasta sellaisesta. Ei sen väliä vaikka minussa ei olisi kiinnostavuutta.

Haluan olla mystinen tarina.

Kaksi, kolme ja neljä tähteä muodostavat ketjun, joka tuntematon on vielä minullekin. Pyörittelen mielessäni tähtiketjua. Kokoan ja kudon silmukoita. Käsialani on hiukan hapero tai hutera.

Niin on vaan aina ollut että on kovin kivunoloista kertoa juttuja, jolle ihmiset löytäisivät syyn nauraa. En ole sosiaalinen kärpänen. En omaa niitä kaikenhuomioivia verkkokalvoja, jolle iskostuisi sekunnin murto-osassa näppärä vastine toisten ajatuksille.

Olen kyllä hupsu. Läheiset tietää.

En ole näin vakava, kun lauseeni antavat odottaa. En täällä päivää pelkää, enkä pelkästään yötä ihannoi.

Kerään palaset. Oon täällä vielä huomenna. Ja jatkan kesken jääneet lauseet.

Odota, Nancy!

Lainaa minulle potkusi.
Lahjoita vahvuutesi. 
Opeta minulle älykkyytesi.
Pisaroina luovuutesi minut kastaa.
Herkkyyttä ei poistaa meistä voi. 
On meitä täällä heikkoa niin monta. 

Väriä elämään – musta II ~ Kuinka kaipaus muuttuu.

On kulunut vuosi, kahdestakin näkökulmasta. Elokuu meni ja syyskuun 13.päivä on tältä vuodelta eletty. Tarkoittaen, että tämä narikka on ollut pystyssä yli vuoden. Vaihteleva tahti, vaihteleva mieli ja paljon unohtuneita hetkiä, joskin muutama tallennettu yläkovalevylle. Vieroksun edelleen värejä, etenkin harmaata, vaikka pirulainen pysyy minussa kuin takiainen. Mustan tunteen näkökulma on ja pysyy minussa kuitenkin saaden eri merkityskannan kuin reilu vuosi sitten. Voiko mustaa kutsua pehmeäksi mustaksi?

“Tahtoisin tietää et miksi on niin vaikeaa.” Kysymykseen en ole löytänyt vastausta.

“Valkoinen tuo mieleen lohduttoman kaipauksen. Vihaan sitä.” En enää vihaa, olen päässyt eteenpäin. Kaipaus on kuitenkin lohduton.

“Antaa kuvan muokkautua ajan mukana, ehkä ne kulmatkin sitten pyöristyvät.” Ei teräviä mäkiä, ajatuksia kylläkin. On niitä. Mitä ikinä ajatuksen kertoja minulle halusikaan sanoa, kerron matkan olevan pitkä, en näe porttia, jonka laudat olisivat hiottu pyöreiksi. En vieläkään.

“En osaa nyt nauttia, enkä saa.” Olen oppinut nauttimaan, olen antanut itselleni luvan. Yksi näkökulma kaipauksen muuttumiseen, salliminen. Kivan, hyvän ja naurun kolmiyhteys ja kombinaatio, olen antanut luvan. 

“Haluan tuoda esiin haavoittuvaisen minän.” Olen ollut rehellinen itselleni ja teille. Olen onnistunut. Onnittelut minulle. Teen jotain oikein. En ole pettänyt, tämä on totta.

“Elämä oli sammunut, värit kuolleet.” Olo on harmaa, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Mitäänsanomaton. Haaveet ovat vallanneet minut, väriä siis kenties. En ole kyennyt valottamaan matkaani, en ole kyennyt määrittelemään matkaa vaikka tavoite on mielessä. Totta on kuitenkin se, että hän on kuollut. Hänen värit sammuivat ja sellainen asia kuin ylösnousemus on huijausta, petosta.

“Jotta näytän ja toteutan antamani lupauksen, tarvitsen aikaa.” Tarvitsen aikaa. Lisää.

Olet ollut läsnä yli puolitoista vuotta. Olet muuttanut muotoa. Ensin olit vihainen, koit ettei sinua kuunnella. Sait olla itseksesi kauankin. Ikävä otti välillä paikkasi. Kyyneleet toivat toisaalta parhaimmat ja kuitenkin pahimmat puolesi esille. Olit hetken epätoivoinen, kunnes puhelin soi eräs iltapäivä. Sait hetken itsellesi, oman tilan, Ikävä sai tilaisuuden käsitellä tapahtunutta ja vei sinua eteenpäin. Sait kaverin, Rauhan. Ikävä esitteli hänet sinulle. Te, kolme ystävää vuorottelivat kanssani öisin ja aamuisin. Päivisin taisin selvitä näennäisesti yksin, vaikka tiesit, että tarvitsen sinua. Olit kulman takana siltä varalta että romahtaisin. Ikävä sanoi näkemiin, otit tiukemmin kiinni Rauhasta, taisitte rakastua ja solmia minun elämän mittaisen liiton. Olen hyväksynyt sen, että en enää ikinä ole yksin elämässä. Te, Kaipaus ja Rauha tulette olemaan kanssani läpi elämäni. Välillä tuntuu ruuhkaiselta ja haluaisin vaihtaa paikkaa henkilön jos toisenkin kanssa. Keväällä riitelimme toisinaan, olette kuitenkin antaneet minulle anteeksi, aina. Vaikka Rauha on herkkä ja heikkokin toisinaan, olette antaneet anteeksi sen kun olen kaivannut Ikävää. Olette ymmärtäneet kyyneleeni. Olette antaneet anteeksi hapettoman tilani. Rauha voimistuu päivittäin, hän on vain niin kovin nuori ja tietämätön tapahtuneesta. Annan hänelle aikaa, olen luvannut sen. Vaikka hänen ilkeä veljensä, Rauhaton myrkyttää mieltäni ja ahdistaa minua, ymmärrän että he ovat sisaruksia ja minun tehtäväni on hyväksyä perhe kokonaisuudessaan. Onhan minullakin perhe. On minulla ikävä Ikävää, sitä onneton, riuduttavaa oloa, josta ei ilman maksua pääse eroon. Suru pitää huolen omasta Ikävästäni. Luotan siihen. Mutta nyt olen valinnut sinut, herkän Kaipauksen ja puolisosi Rauhan.

Kynttilä paloi ikkunalaudalla koko pitkän pyhäinmiestenpäivän.

Isä lepää rauhassa, pärjään, olen edistynyt. Olen löytänyt haaveen. Kaipaan sinua.

Aloitus ja epäonnistuminen

Aiottu otsikko sisälsi lauseen: "mihin mulla on kiire?". Pyörittelin ajatuksia ilmassa. Ilmaa vain. Sanat eivät ilmestyneet ruudulle. Eräs henkilö on omalta osaltaan ollut arvioinnillaan aiheuttamassa minulle pelkoa, etten osaa kirjoittaa ajatuksiani kaikkien ymmärrettävään muotoon. Epäonnistumisen pelko on valtava. En osaa. Nyt uskallan muutaman rivin kokeilla, josko tämä kirjoittaminen tuntuisi luonnolliselta. 

Niin. Miksi yritäisin jotain uutta ja kiehtovaa jopa jännitävää, jos tiedän, että mihin ryhdynkin, se onnistuisi. Onnistumisen ilo olisi olematon. Toisaalta tämä on asenne-kysymys toisaalta itsetunto-kysymys. Jos tahdot paneutua rivien väliin, syvällisiin kysymyksiin, voidaan oikeutetusti kysyä, missä ilo arjen onnistumisista on. Kaukana jossain, lomalla, pois luotani matkustanut. Hänen mukanaan maan uumeeniin, mullan alle, pimeyteen. Siellä se ilo on. On se tainnut unessa madon hajuisen postikortin laittaa. Niin.


Siirrän pohdintaa hetkessä elämisestä ja kiireen suhteesta myöhemmäs.


Pelottaa. En tiedä mikä pelottaa. Tiedän sen ahdistuksen tunteen. Jokin pyrkii minusta ulos, jonkin taas auttamattomasti sullon ulos kylmään. En päästä sisään. Ovikello ei ole aikoihin soinut. Se, jokin kai tietää, että olen liian pelokas avaamaan. Haluaisin. Miksi annan tuntemattomien ihmisten arvioiden vaikuttavan elämääni näin paljon. En suostu alistettavaksi. Tulen ajatuksesta vihaiseksi. Tulen vihaiseksi siitä, että annan näin paljon palstatilaa sille epämiellyttävälle ihmiselle. Miksi annan periksi? Miksi väsyn jatkuvasti elämän painoon? 


Kerron tarinan. 
Odotan turhaan sitä elämäntilaa, jossa minulle käy kuin kaikille muillekin. Eihän yleistyksiä sallita. Kuinka kaikille sitten käy? Hyvin, jos minulta kysytään. Joten istun. Edessä on vanha tammi ja joitain rikkaruohoja. On kesä ja taivas on sininen. Valon sammuttua, ei kesäinen aurinko tunnu riittävältä. On tehtävä matka. On ylämäkiä, jotka polkee ilman vaihteita kepeästi mutta on ylä- ja alamäkiä, joihin tarvitsee pyörän vaihteiston. Tavallaan se on doupattu pyörä. Alamäessä vaihde vaihtuu astetta isompaan, jotta vauhti on maksimi, ylämäessä taasen kevennetään. Ketä minun täytyy lyödä? Uskottelen luomupyörän olevan oikea vaihtoehto minulle, ei kaikille. Uskoni horjuu. Kaiken pitää olla parempaa, isompaa, hienompaa. Maailma on täynnä eriarvoistavia statuksia. On kilpapyörää, on mummon pyörää, on citypyörää, kaikelle on nimi, ja väitän kaikelle on määritetty hiljainen arvo. Olen vieläkin tammen alla kesäpäivänä. Vieressä vanha punainen jopo. Niin vanhanaikanen, että halutessaan jopon saa rungostaan mutteria löysäämällä kahtia. Toisaalta erikoisvarusteltu, samaan aikaan pelkistetty, minulle kaunein ja rakkain. Tammen lehti leijailee säärelleni. Se on uniikki. Jopo on uniikki. Vailla mitään odotuksia. Vai onko sittenkään? Sen funktio on tehdä pitkä matkani hieman kevyemmäksi. Niin. Odotuksia tai ei, kuuntelen. Aivan kuin vastaisit minulle. Kerro kovemmin. Kerro lujemmin. Pidän kyllä sinusta huolen. Olen yksinkertainen, pidän yksinkertaisuudesta. 

Minun perintö. Mökillä jossain.

Epäonnistuin, ehkä. Sain kuitenkin ilmaistua. Sanoja sanojen perään. Vaikeaselkoinen tarina yksinkertaiselta tyypiltä. Irvikuva parhaimmillaan.   


Olen aktivoitunut väkivaltaisesti, haluaisin mäiskätä jotain niin kovaa, että tuntuu. Ehkä pian otamme matsia säkin kanssa. FightClub here I come. MÄISK! 




Onnistuinko?

Olen tehnyt sen...

...aloittanut tänään paljon uutta - viihteellistä, kutsutaan myös "yhteiseksi harrastukseksi" sekä vakavaa, kutsutaan myös "Projekti ikuisuudeksiko?". Niin. Jännitävä päivä. Huomaan pyhäinpäivän jälkeisessä nousun hurmoksessa näkeväni hieman valoa ja johdatusta. Tarvitsen vain uskallusta, uskallusta, uskallusta ja onnea. 

Eilen oli itkuinen päivä. Murheellisista murheellisin taas pitkiin aikoihin. Mikään ei tuntunut onnistuvan. Iltaa kohden kasvoin, kuu nousi esiin viimeistään alkuyön karkkireissulla. Voi kuinka se hennon hohteen loi. En kuitenkaan saanut toivomiani painajaisia. Aamulla heräsin hieman pettynein fiiliksin.

Nyt kello puoli kolme yöllä reippain mielin totean "kaikella tarkoituksensa", jotkut vain joutuvat maksamaan siitä (tarkoituksesta ja sen löytämisestä) liian kovan hinnan. Elämä on tuskaisen epäreilua. Toisaalta uskallan uskoa niinkin kliseeseen kuin "what goes around, comes around". joten totean (juujuu, kilttityttö ivallisesti ja pahoin ajatuksin) "ha ha!", Simpsoneiden Nelsonia mukaillen.

Ha Ha! Olkaa kilttejä toisillenne! Ollaan kilttejä kaikille! Ei viitsitä valehdella ja pettää. Ollaan avoimia! Jooko? Tyhmä, idealisti ja naiivi minä haluaa taas sokeasti uskoa ihmisiin ja heidän/teidän hyvyyteen. 

LET'S MAKE LOVE NOT WAR.

Victor Hugon palapeli löysi Nobelin rauhanpalkintonsa silti Ronja, Ryövärin tytär kasvoi ja muutti pois.

Mistä on hetkellinen nautinto tehty? Vanhoista kirjoista, palapeleistä sekä Ronjasta. Kiehtova isä-tytär -suhde. Olen kateellinen. Olen huono mutta erinomaisen mainio luovuttaja. Ei, tässä ominaisuudessa en ole huono. Kertokaa mitä tarkoittaa särmä? PURKAUS. Kuin pahainen islantilainen Eyjafjalla, haluan sotkea liikenteen. Turhaudun. Tuhkaan kaiken alleni. Ei helvetti, ei särmä ole akateeminen termi. Olen ärsyyntynyt. Kyyneleet ovat vaihtuneet vihaksi. En ole pitkiin aikoihin ollut vihainen. Viha on voimaa antava tunne. Ei saa****na sairaita ihmisiä voida odotuttaa kuukautta. Tiedän mitä on tulossa. Vihan jälkeen tunneli alas pimeyteen on yhtä pitkä kuin mainareiden tunneli heidän kauhun(?...vai oliko kaivos sittenkin maailman turvallisin paikka???) maanalaiseen maailmaan. You should have known...nukkuakko vaiko eikö? Siinä taas pohdittavaa kerrakseen. Painajaisia toivon, kiitos!

Elämän kunnioittaminen.

"Mutta jääkö sitten elämäntahdon osaksi ainoastaan ajelehtiminen eteenpäin vailla mitään ajattelua vaiko sortuminen pessimistiseen käsitykseensä? Ei. Sen täytyy tosin purjehtia rannattoman meren yli. Mutta se voi vetää purjeet mastoon ja ohjata kulkunsa varmaa suuntaa seuraten." A. Schweitzer.

Luottaako?

"Herätkää ja kuunnelkaa, te yksinäiset! Huomispäivän tuulet puhaltavat salaisin siiveniskuin; ja herkkiä korvia kohtaa hyvä sanoma." F. Nietzshe.

 Uskoakko?

"Äskeinen toimettomuus on kuin pois pyyhkäisty, profetaalinen suuttumus nostaa hänet myrskysiivilleen, hänen lauluunsa tulee teräksen kalkahdus ja hänen kaunopuheisuutensa saa musertavan voiman." 

(Kuvaus Victor Hugon silloisesta 1850-luvulla alkaneesta uudesta ja mahtavasta runouden aikakauden kynän tuotosten voimasta.) 

Nostaako? Saanko?

"Kevät tuli tulemistaan ja Ronja oli huolissaan hetkestä, jona hänen pitäisi kertoa Matiakselle että aikoi taas muuttaa Karhuluolaan. Mutta Matias oli ihmeellinen mies, ei koskaan voinut tietää mitä hänellä oli mielessään." A. Lindgren. 

Niin. Hän oli ihmeellinen mies. Kuuletko siellä jossain? Olit aina niin ymmärtäväinen.

Keskityn asiaan jos toiseen toisinaan vartin verran toisinaan 45 minuuttia. Kolme varttia olkoon ollut ehdoton maximini tälle syksylle. Kyllä, olen aina ollut kärsimätön. Mutta nyt elämme aikoja, jolloin kärsimättömistä kärsimättömin tekee omia ennätyksiään olemalla heikko ja hädänalainen. Mutta tästäkin huolimatta koko elämäni ajan kattava keskittymisennätys on tänä murheellisena syksynä syntynyt: 3-4 tuntia. Aikaa en kellottanut mutta arvioni ei voi heittää enempää kuin 30 minuuttia. Tässä tulos lapsenomaisesta maailmastani. Kuitenkin todellisuudessa tämä kuvastaa aikuisen ihmisen keskittymisen huipputulosta, ällistyttävää, kokeilkaa, tämän tekeminen puhdistaa ja rauhoittaa mieltä. Saanko esitellä, tuhannen palan palapeli:

Ehkä vielä tapaamme. Täällä. Olemme sveitsiläisiä ja teemme juustoa. Ja omistamme 6 vuohea. 

Ain't it sad? Oivallus ilman uskallusta ja muita välinpitämättömyyksiä

Eikö ole surullista, kun ostat pussillisen omenoita...no joo, tottakai tarkoitan pussillista irttiksiä, siellä on aina muutama "mätä" namu. Niin, elämässä tekee virheitä. Ajattelen, että olen tehnyt paljonkin virheitä. Suurin virhe on välinpitämättömyys. Toiseksi suurin virhe on saamattomuus. Kolmanneksi laiskuus. Laiska. Kuulostaa typerälle, negatiiviselle ja tylsälle. Niin tai näin. Olen kova suunnittelemaan suuria, mutta pirun saamaton. Niin olen saamaton. Se ei kuulosta niin ikävälle. Googlataan sana saamaton. Ensimmäinen hakutulos yllätys, yllätys: wikipedia.

Adjektiivi

saamaton

1. joka ei saa juuri mitään aikaseksi, laiska

Piru. Saamaton on kaunis ilmaisu laiskasta. I knew that, daa! I just wanna live in a lie. Välinpitämätön tulos. Niin. Olen ennen kaikkea välinpitämätön. Ruoski aasi, ruoski! Tuo kurja kohtalosi. Ole saamaton, voisit saamattomuudessasi olla myös olematon. 


Tämä on kertomus fiktiivisestä naisesta nimeltä Luna. Luna halusi olla paras, hän halusi olla kaunein. Hänestä tulee vielä jotain suurta? Hänen räiskyvän punainen tukka silmillä, asento mitä kummallisin mutka ja ryhditön, kuvasti sitä juuri mitä hän halusi olla ja mitä hän todellisuudessa oli. Tarttuiko hän viinapulloon, ei. Tarttuiko hän johonkin pelastavaan naruun, kyllä. "Naru" oli epäterveellinen, se nosti hänen verenpainetta, se teki hänestä sairaan. Meissä on paljon samaa. Mutta siinä olemme erilaisia: sinä olit ahkera ja minä en, pohtii hän ääneen, the other I.


Miksi pitää kulissia? - Ilmaisu "kulissien takana" tarkoittaa 'julkisuudelta piilossa'. Yksinkertainen vastaus. Odota hetki, korjaan ensin asennon. Selkä suoraan, hartiat rennosti alhaalla ja vatsaan pieni rutistus. Heti tuntuu paremmalta. Kulissi on pelkuruutta. Ahdistaa, olen vihainen, oksettaa. Haluan olla vapaa, sanoi Luna. Kysyin Lunalta, tietääkö hän mitä vapaus tarkoittaa. Hän vastaa: vapaa tahto. Kysyn taas: tietääkö hän mitä vapaa tahto tarkoittaa? Hän pohtii, "fatalismi minua syö, en ole stoalainen, en tiedä kuka tai mikä minua sitoo, olen saarella, jonne olen hylätty, vapaasta mielentilasta eivät kellot soi. Kaikki on hiljaa. Antakaa minun olla. En tahdo. En halua...elää, jos en keksi itselleni syytä siihen."


Tänään maailma ei ole ollut minua vastaan, niin kuin usein ilmaisen. Ilmaisu on peräisin vuodelta 2009. Maailman vastaisuus on pientä verrattaen tähän arvottomuuden tunteeseen. Ahdistaako? Niin minuakin. Tiedän, se ei ole kiva tunne. Eikö toisinaan ole mahtava mässäillä omalla itsetunnollaan. Mässäilee niin paljon, että se alkaa jo huvittaa itseään. Lyö lyötyä, niinhän sitä sanotaan. Surullisinta on se, että olen kaiken näiden lisäksi kärsimätön!!!!
Ahdistaa, etten saa paperille muodostettua niitä suuria ajatuksia. Olen utelias. Utelias tietämään mitä tulevaisuudessa tapahtuu, en kestä jos en saa tietää. Kärsimättömän ei sovi olla laiska. Se muodostaa ratkaisemattoman yhtälön. Miksi? Miksi? Miksi? 


Tässä tämän päivän saldo. Kuka minut pelastaa? Ehkä terapeutti. Tiedän vastauksen, miksi tämä keskiviikko piti ja kannatti elää. Neljä asiaa: 

1. Ystävä - Teki minulle jotain todella arvokasta, mitä ei rahassa voi mitata. Olen siitä ja hänestä erittäin onnellinen.
2. Ystävä - Kirjoitti sähköpostia. Olemme. Olen siitä ja hänestä erittäin onnellinen.
3. Ystävä - Soitti. Se, että hän on olemassa mutta myös hän kehotti tekemään jotain arvokasta, mitä ei rahassa voi mitata. Olen siitä ja hänestä erittäin onnellinen.
4. Rakas - Ei tarvitse sen kummallisempaa määrittelyä. Riittää että hän on olemassa. Koska aloitin googlaamisella lopetan myös samalla metodilla, kevennän tunnelmaa rakkaudella. Googletulos: Love 0,47s / 1 530 000 000 tulosta. Niin. Olenko vailla järjellistä tekemistä? Ilmeisesti. Hmm...rakkaus, se pitää kiinni elämässä.

 

Jotta pysyn alkuperäisessä aiheessa, tässä loppukaneetti. Niin, kysyn kerran taas, taas kerran. Minkä vuoksi elän? Paremmin muotoiltu, tarkoitusperää vastaava kysymys menee näin: Miksi synnyin? Mikä tarkoitus minun elämällä on?

Pieni maailmanparantaja ja muita huokailuja

Aurinko laskee. Iso huokaus. Tänään on ollut hyvä päivä. Miten hyvän sitten kukin määrittää, on niin sanomattakin selvää: subjektiivistä. Minulle "hyvä" on eriasteinen olotila tänäpäivänä kuin se vaikka oli puoli vuotta sitten. Helmikuu 2010 asteikolla tämä päivä olisi ollut peruspäivä, ehkä jokseenkin tylsä päivä jotta se olisi ollut hyvä, olisi vaadittu jotain spesiaalia. Surullista sinänsä. Hmm... Hyväksi päivän tekee se, että heräsin tärkeän ihmisen viereltä, näin ystäviä, sain tehtyjä opiskelujuttuja, nukkuin vain puolentoista tunnin päikkärit. Hyvästä huolimatta on vieläkin kovin tyhjää ja yksinäistä. Pieni huokaus. Olen huomannut ajattelevani paljon hyvästien jättämistä. Luulin jättäneeni hyvästit, kaksikin kertaa mutta on niin paljon sanoja, joita voisi sanoa, että on raakaa itsensä huijaamista, jos kuvittelee voivansa jättää hyvästit sen tilaisuuden tullessa kohdalle. Toisaalta hyvästien jättö siinä hetkessä lohduttaa. Pelkkä kädenkin puristus tuntuu kuin tuhannelta sanalta. Iso huokaus...  

Alussa kun kirjoitin hyvän määrittelystä ja kuinka surullista oli se ettei esimerkiksi vuoden alussa osannut iloita ja arvostaa "tylsää" arkimaanantaita. Pieni huokaus. Seuraava havainto liittyy vahvasti hyvää. Tein erääseen opintojaksoon liittyen erinäisiä netistä löytyviä testejä. Hömppääkö? Niin tai näin, erään testin tulokseksi sain maailmanparantaja, jonka kuvaus on tämä:

 "Olet ihmisrakas ideoiden uudistaja. Olet vakava, hiljaisen voimakas, sinnikäs ja kiinnostunut työstä, joka auttaa maailmaa ja innostaa muita." 

Tunne niin voimakas, kuinka mikään tai kukaan pystyy asiaa paremmin tiivistämään. Sen tiedän etten usko horoskooppeihin. En tiedä uskonko, että meidän jokaisen kohtalo on ennalta määrätty. Pieni huokaus. En tiedä uskonko "merkkeihin". Mutta jos kuoleman takaa pystyisi jonkinlaisen "merkin" antamaan, luulen tai haluan uskoa sellaisen saaneen. Isän "perintö", joksi sitä nyt kutsun. En ole enää isin tyttö, koska isää ei enää ole mutta olen perinnyt ja oppinut isältäni paljon, jonka tuon testin tuloksen kuvaus tiivistää enemmän kuin paremmin. Se, ei paitsi kuvaa isääni, se kuvaa sitä mitä haluan elämältäni saavuttaa. Iso huokaus.

On eräs elokuva. Se on tietyllä elämää mullistavalla tavalla vaikuttavin, mitä olen koskaan nähnyt. Se edustaa myös minun, surullisesti joudun toteamaan, naiivia elämänkatsomustani. Se miksi se on naiivia, koska minulla on valitettavasti epäusko ihmisiin ja heidän hyvyyteen. Ihmiset ovat kuitenkin pohjimmiltaan kovin itsekkäitä. Niin, hmm... Varsinkin tämän kansakunnan  nykytilasta ja tulevaisuudesta päättävät poliitikot antavat niin esimerkillistä esimerkkiä itsekkyydestä. Mitä näitä nyt on... korruptiota, lahjuksia, tukien myöntäminen itselleen, ilmaisia lentoja, ilmaisia pesukoneita, ilmaisia taksimatkoja huoralaan jne. Sitä sanotaan, ettei "ilmaisia lounaita ole". Ja onhan se varmasti niinkin. Poliitikko-rassuilla on varmasti kielinystyrät jo niin kulutuksesta tunnottomat, ettei edes ilmaiset lounaat, vaikka niitä tarjoillaan maistu enää miltään. Pieni huokaus. No yhtäkaikki. Nyt käsi pystyyn. Myönnän. Olin ilkeä. Ei näin. Toisista ikäviä asioita kirjoittamalla ei voita mitään. On löydettävä jokin toinen keino purkaa omaa turhautumistaan. Syyttävä sormi osoittaa varmasti meihin kaikkiin, jollain tasolla. Aina ei esimerkiksi osata arvostaa ystävyyttä, vaan tehdään ja puhutaan selän takana pirullisia. Myönnän olen itsekin tähän syyllistynyt. Harmittaa. Inhottaa. Huokaus.

Se, mitä kukakin täällä elämältään tahtoo, on jokaisen oma asia. Se mitä haluaisin uskoa, että ihmisistä löytyisi hyvyyttä mutta se taitaisi olla vaan itsensä huijaamista. Se elokuva, joka oli mielessäni kun edellisen kappaleen aloitin on elokuva Pay it forward, tässä traileri. Se, miksi minä olen täällä ja se mitä, mikä minun elämästäni tekisi elämisen arvoisen, on että joku päivä joku ihminen voisi sanoa minun hautajaisissani, että tein hänet onnelliseksi. Se on elämältä paljon saavutettu, jos pystyn jonkun, yhdenkin ihmisen teoillani ja sanoillani tekemään onnelliseksi. Huokaus. Palaan mustaan. Täysikuuta verhoaa musta taivas. Tumma verho varjostaa, vaalea kuu kohta kättäni koristaa. Älä kysy. Surettaa. Löydänkö enää paikkaani? Pieni maailmanparantaja ikävöi ja huokaa.

Oispa jo aika toinen. Keinu enää yksinäinen ois.

On sumussa huone ja pajupilli soi.

Julma valo muokkaa aamua. Julma siksi, että se on kirkas sekä herättää unesta. Unesta, jossa olen entisen kotitalon eteisessä. Lattia on ruskea ja kylmä. Itken ja halaan. Uni kiusaa ja kiduttaa, vaikka mieluummin olen unessa siellä jossain kuin totean todellisen elämän harmauden. Mustat pupillit ja suu on kuiva. Ei auta huuto. Huuto muuten muistuttaa maalausta. Hänen kätensä työ näkyy seinillä. Voi kun saisin vielä oman kehystetyn Huudon seinälleni. Se olisi irvikuva. Minun ei koskaan tarvitsi huuta noin. En ole vihainen, olen vain surullinen. Valitettavasti se ei ole totta. Myönnän, olen vihainen. Olen jopa katkera. Kelle? Sitä en pysty paikantaa, joten lapsellisesti tyydyn toteamaan olevani katkera maailmalle.

Musta - harmaa - ruskea. Saanko ryvetä? Haluan mutta tunnen syyllisyyttä. Haluan hidastaa, haluan löytää merkityksen elämälle. Samaan aikaan kun mediassa lisääntyvässä määrin kirjoitetaan downshiftingistä (Kauppalehti & Yle), luen taloussanomien parin vuoden takaista juttua "Taantuma parantaa oloa". Ajatus mielekkäämmästä elämänrytmistä kuulostaa enemmän kuin houkuttelevalta. Mieleeni tulee punainen ja sininen. Sinisen järven aallot liplattivat varpaiden väliin ja liukastivat laiturin pitimiä kun niitä keväällä asensimme, jotta laituri olisi vatupassilleen suorassa. Niin, kaikki pieni puuhastelu on kivaa. Sain myös kehuja: "Sullahan löytyy voimaa." Niin...löytyi. Nyt olen kadottanut sen.

Punainen. Se on toinen lempivärini. Tulee mieleen rakkaus, intohimo, mansikat, mökki ja punaiset kynnet. Pelipaitani oli aikoinaan punainen. Numero seitsemän oli valkoisella. Muistoja, hyviä sellaisia. Olin viaton ja kiltti. Olen näitä asioita vieläkin. Se mikä pelottaa on olla oma itsensä.

On sumussa huone ja pajupilli soi.

On tarinoita ja on toisia tarinoita. Ymmärrän sen nyt mitä värittäminen tarkoittaa. Enkä enää paheksu sitä. On kalajuttuja, on mummon tarinoita, on kummipojan tarinoita, on lauantai-illan tarinoita. Mitä siitä, vaikka vähän värittää, elämä on kerrontaa. Oma avoin kertomus luo tilanteen haavoittumiselle. Olen jo valmiiksi rikki. En enää välitä vaikka itseni avoimeen tuuleen puhallan. 

Rocking chair without a dreamer... Tätä on niin vaikea hyväksyä. Tätä on niin vaikea ymmärtää. Puolustan taas lapsellisia arvojani ja tahtoa löytää se maailma, jossa suurin murhe tuntui olevan (lainaan ohiajanutta 13-14 vuotiasta tyttöä, joka puhui puhelimeen) "...mä en kestä! Fyken tunnilla ei saanut räjäyttää mitään." Niin. 

Woods and lakes. Sandbox without toysoldiers. Meadows of heaven. Toivottavasti olet siellä jossain. Olet niityllä vapaana elämän kivuista. Minä muistelen niitä pelireissuja. Ja erityisesti sitä mökkireissua.

Healing takes courage, and we all have courage, even if we have to dig a little to find.

Väriä elämään - musta.

Ajattelen savua, mustaa ja väriä. Elämä tuntuu tällä hetkellä värittömältä. Kuuntelen Laura Närhen Salaa yksinäinen nainen. Elämäni kaipaa keltaista, pinkkiä, vaalean sinistä, punaista, ehkä jopa valkoista. Tahtoisin tietää et miksi on niin vaikeaa. En haluais olla tämänlainen... On niin paljon kysymyksiä. Oisi niin paljon annettavaa. Kun sen annettavan ensin vain paikantaisi itsestään.


Kukat, jotka asetin isäni haudalle olivat valkoisia. Kaipaan lujaa. Valkoinen tuo mieleen lohduttoman kaipauksen. Vihaan sitä. Tästä alkaa aika, johon mahtuu niin pahuutta, mutta toivon että pahuus jää alle valon. Ei vielä sillä olen se, joka itkee salaa unissaan. Ei huvita. Mutta pienin ja hennoin askelein etsin väriä elämään. Väriterapia, mitä se on. Vastaus löytyy aikanaan. Matka alkakoon mustalla, mielivärilläni. 

"Väriaistimus syntyy, kun valo heijastuu jostakin värillisestä kohteesta silmän verkkokalvolle. Aivot vastaanottavat verkkokalvolta lähteneen signaalin, ja monimutkaisen käsittelyn jälkeen lopputuloksena on väriaistimus. Jotta voisimme nähdä ja aistia värejä, tarvitaan ainakin kolmea eri asiaa: valoa, jokin valoa heijastava, värillinen kappale ja havainnoitsija"

Musta aukko. Kaunis. Paikka, johon tunnen nyt suurta mystistä kaipuuuta. Musta avaruus. Korjaan, avaruus on täynnä valoa, on tähtiä, on kuu, on aurinko. Vaikuttavaa jokatapauksessa. "When it's dark enough, you can see the stars" (Charles A. Beard). Vaikka olo on lohduton, haen lohtua juuri tuosta toteamuksesta. Ja tietenkin omista tähdenlennosta ja sitä koristavista tähdistä. Hmm... Musta kuva tatuoituu jo mieleeni. Jätän kuitenkin kuvan arvoitukseksi. Kerron lisää, kun siihen on aika. Antaa kuvan muokkautua ajan mukana, ehkä ne kulmatkin sitten pyöristyvät. 


Mustat karkit. Salmiakki. Asia, joka nyt tuo mielihyvää. Varsinkin tervapastillit. Savu on hyvästä. Savusauna tuo mieleen muistoja, ylipäätään sauna tuo mieleen muistoja, joiden ovet haluan nyt sulkea. Surullista ja tuskaista, siksi asian kieltäminen tuntuu oikealta ratkaisulta.   Voin paljastaa, että tunnen jo toisen mielihyvän lähteen hetkittäin palautuvan mieleen. Siihenki liittyy myös voimakkaasti pimeä ja musta. Mutta parhaimmillaan se vie sellaiseen värien kirjoon, josta tällä hetkellä en osaa uneksia. Kiellän jopa sen kuvan itseltäni. En osaa nyt nauttia, enkä saa. 




Mustista mustin tällä hetkellä. Mutta samalla myös voimia antavin. Ehkä tulee valoisa ja luminen talvi. Ehkä myös kevät aikanaan saapuu. 
http://www.youtube.com/watch?v=B1CxCBI6XKA&feature=related

Haluan tuoda esiin haavoittuvaisen minäni. Ja kohdata sitä kautta voimani ja vahvuuteni. Tämä huuto pimeään on se apu, mitä tarvitsen. Tämä ensimmäiseni on kaikista herkin, sillä kirjoitukseni ja mietteeni ovat kovin viattomia. Valitettavasti kasvua ja harjaannusta varmasti tapahtuu blogissani ajanmyötä. Mutta nyt nautin kirjoittamisen naiviudesta, missä minun ei tarvitsee näyttää osaamistani, kykyjäni. Saan tavallaan olla lapsi ja kirjoittaa väreistä jos niin tahdon. Elämä on täynnä värejä. Jollain värit vaan sammuvat liian aikaisin. Hänet laitettiin pieneen valkoiseen puuastiaan. Ennen hän oli yli 190cm pitkä aikuinen mies. Nyt hän mahtui tuohon pieneen rasiaan, mihin ei valoon säteet ulottuneet. Kirjoitin ja opin tuossa alussa väriterapiasta. Teoria osuuteen kuului värin muodostuminen. Värinmuodostukseen tai väriaistimukseen tarvitaan valon heijastavaa vaikutusta. Tämä heijastus puuttui siitä suljetusta puu-uurnasta. Elämä oli sammunut, värit kuolleet.  


Jotta löydän oman väripalettini uudestaan. Jotta näytän ja toteutan antamani lupauksen, tarvitsen aikaa. Pyydän Sinulta anteeksi, en ole nyt niin vahva, mitä lupasin. Mutta olkoon tämä seuraava visuaalinen tunne, se polun alku löytää elämäni värit.