Isien päivänä.

4.12.2011 / Kirje iskälle (edit 11.11.12)

Tein haudallesi seppeleen. Mietin, olitko oikeassa, olisitko tuntenut itsesi ulkopuoliseksi ja huonoksi. Ei, et saa myrkyttää ajatuksiani. Niin. Tein jotain sinulle, omat käteni loivat muhkean seppeleen haudallasi, keskelle kynttilä ja kauneus levätköön siinä. Kuinka paljon kaipaankaan hiljaista läheisyyttäsi. Kuinka paljon kaipaankaan ääntäsi. Kuinka paljon kaipaankaan olemustasi. Kuinka paljon kaipaankaan olemassa oloasi.

Syyllisyydestä viis, et voi sitä tuntea enää, mutta sanonpa vaan, että päivittäinen ikävä on raskasta kantaa. Näin sinusta unta viime yönä. Olen pahoillani kun en ole laskenut kertoja, jolloin olet ollut yöseurani.

Kirjoitan sinusta ja minusta. Ajattelin, että olisin reipas tyttö ja saisin tämän (=salaisuus) valmiiksi helmikuussa. Aika ei taida kuitenkaan olla valmis. En tiedä onko aika koskaan valmis. Sanat eivät vain asetu paikoilleen, niin kuin tahtoisin niiden asettuvan. 

Kirjoitan sinulle. Kirjoitan itselleni, tämä on sitä terapiaa nyt. Kirjoitan muille. En tiedä miksi, minun on saatava kirjoitukseni julki. Kai, että lähimmäiseni näkisivät, mikä on totuus? "Minkä totuus?", kysyisit. Minä vastaan: "minun". Minun totuus. Minun rakkauteni. Minun herkkyyni. Minä.

Minä olen monelle kuin ilmaa, vähän kuin sinä, Me olemme niin samanlaiset. Minä haluan kertoa, kenen tyttö olen. Minä haluan tehdä sinut näkyväksi, niin kuin olisit ansainnut jo elinaikanasi. Kenenkään loukkaantumatta ja ketään loukkaamatta. Nyt on minun vuoro pitää puoltasi. Nyt on minun vuoro näyttää, ettet ollut ilmaa. Haluan vaalia muistoasi. Jokaisesta ihmisestä tulisi kirjoittaa kirja.

Hyväksyin ne ehdot, jotka teit koskien lähestyvää kuolemaasi. Kunnioitin niitä, ainakin yritin. Olit rauhallinen. Uskomattoman rohkea. Et itkenyt, et näyttänyt huolta, ajattelit meitä viimeiseen hetkeen saakka.

Reilu vuosi kaksi vuotta myöhemmin en voi vieläkään uskoa, että olet poissa isä.

Mies nukkuu vieressä, minä annan kyyneleiden valua. Täällä on pimeää, ulkona sataa ensilumi. Auton äänet kuuluvat, vuorokausi on vaihtunut, ylihuomenna on itsenäisyyspäivä. Niin. Itsenäisyyspäivä ja Tuntematon. Vuoden jokaisesta päivästä löydän jotain tai jonkun hetken, mikä linkittyy sinuun, isä.

Olen meinannut töissä puhjeta kyyneliin monesti. Olemukseltaan sinunlaisesi, perheen isä, on tehnyt viikonlopun ostokset. Palapaistia, perunoita, voita, leipää, maitoa, juustoa, salaatit, wc-paperia, juustosnaksuja, olutta ja jotain kahvin kanssa, tässä ne ovat meidän ostokset, jotka toit kotiin perjantaina. Niin. Et se ollutkaan sinä. Se mies oli joku vieras, joka maksoi kortilla ostokset, jonka lompakko oli mustaa nahkaa, jonka nimettömässä kultainen, joka oli reippaan kohtelias ja joka oli aivan kuin sinä mutta ei kuitenkaan. Arvaa, olenko pettynyt. Joudun nielemään kyyneleet, puremaan huulta ja jopa kaivamaan kohteliaan hymyn. Silmistäni voisi löytää kaipauksen, jos tietäisi etsiä. Silmäni eivät hymyile, niiden lohduton sävy on aito. Toivotan asiakkaalle hyvää viikonloppua, aivan kuin toivoisin joskus meidän kaupan kassaihmisen tehneen sinulle saman.

Isä, ajatukseni harhailevat. Huomasin kämmenessäni jotain likaa. Lika tuli varmaan, kun kaivoin auton alle pudonnutta kännykkääni. Harhaileva ajatus yrittää kasata kaikki kirjoittamani tekstit saman tiedoston alle. Tekstejä on jo jonkin verran. Niitä on ajatelmakirjassa, blogissa, yksittäisissä tiedostoissa ja päässäni. 

Kynttilä sinulle, isä.

Herkkä villasukka

Tiedän sen hetken, kun olen paikalla tilanteessa, en ole yksin mutta tunnen olevani väärässä seurassa. Mieleni huutaa sopimattomuuksiaan. Nauran kevyesti ja näyttelen olevani läsnä. Monet asiat eivät kiinnosta minua lainkaan. Minua ei tunneta. Joudun näyttelemään pirteää, iloista, positiivista... Kaikkia niitä ominaisuuksia, jota minussa ei luonnostaan sillä hetkellä ole. Kunnioitan keskustelua pysymällä aiheessa. Kliseeseen: "minua ei ymmärretä", olen kyllästynyt. Myönnän en anna kovinkaan monesti tilaisuutta. Olen väsynyt. Kukaan ei tänne tahdollaan synny. Tahtomatta tulemme. Nämä kysymykset mielessäni, joita en sanotuksi saa, tekevät minusta totisen. Ne syvimmät pelot, syvimmät tunteet salataan. Montako salaisuutta minulla on? Liian monta. 

Miksi villasukat kuluvat puhki kantapäistä? Tämä oli retorinen kysymys.

Pinnan alle näkee laittamalla pään veteen. Se, että näkeekö mitään, on monen sattuman summa. Vesi harvoin on selkeää. Pidätä hetki henkeä, laskeudu polvillesi ja laita pää veden alle.

Tekisitkö sen? 

Unelmille aikaa.

Sovitetut askeleet eivät löytäneet valmiita merkkejä. Annan siis aikaa valkoiselle unelmalle.

Olin pettynyt itseeni. Olin kyynelten seassa pieni ihminen, joka lausui ne, nyt jo kadotetut sanat voimasta ja haluttomuudesta. En kuitenkaan särkynyt. Yritän uudelleen. Annan aikaa unelmille.

Piilossa on halu kirjoittaa suoraan ilman mielikuvia ja arvailtavia ajatuksia. En uskalla. Se olisi tylsää. Takertua sanoihin perinteisiin, olisi tuomio osaamattomuudesta jäsentää ajatuksia kiehtovaan tapaan. Toki haluan sanoa loppuun lauseet, jotka aloitan. Ehkä tämä kertoo pienestä maailmastani. Omasta sellaisesta. Ei sen väliä vaikka minussa ei olisi kiinnostavuutta.

Haluan olla mystinen tarina.

Kaksi, kolme ja neljä tähteä muodostavat ketjun, joka tuntematon on vielä minullekin. Pyörittelen mielessäni tähtiketjua. Kokoan ja kudon silmukoita. Käsialani on hiukan hapero tai hutera.

Niin on vaan aina ollut että on kovin kivunoloista kertoa juttuja, jolle ihmiset löytäisivät syyn nauraa. En ole sosiaalinen kärpänen. En omaa niitä kaikenhuomioivia verkkokalvoja, jolle iskostuisi sekunnin murto-osassa näppärä vastine toisten ajatuksille.

Olen kyllä hupsu. Läheiset tietää.

En ole näin vakava, kun lauseeni antavat odottaa. En täällä päivää pelkää, enkä pelkästään yötä ihannoi.

Kerään palaset. Oon täällä vielä huomenna. Ja jatkan kesken jääneet lauseet.

Kaukaista kaipuuta.

"Se loisti eilen." Ihmetellen kysyin, että mikä loisti? Kaipuu. Kaunis ajatus, sanoin itselleni. Tänään on kirjoitettava. Tänään en tunne kaukaista kaipuuta. Tänä yönä se on tässä käsissäni, tässä ruudussa sanoja muistissa. 

On kello pyörähtänyt akselinsa ympäri lukuisan kerran, että ollaan päästy aikaan lokakuun. Olen ollut hiljaa. Olen ollut hiljaa liian kauan. Annan sanojen hakea paikkaansa. Annan itselleni luvan olla itsessäni. Olen leikkinyt ajatuksella kuoleman pelosta ja pelottomuudesta. Olen leikkinyt ajatuksella "mitä jos". Olen palannut aikaan 2003. Olen ajatellut aikaa neitinä. (Olen nyt rouva.) Olen tuntenut paloa mutta haen vielä identiteettiä.

On toisinaan tarpeellista palata juurilleen, jotta muistaisi ja näkisi (kasvu)tarinan. Olen samalla kertoja ja kuuntelija. Mikä väri kuvastaa tämän hetkistä aikaa ja oloa. Tekisi mieli sanoa valkoinen. Valkoinen symboloi tulevaa. Ainakin toivon niin. Tuhka kuulostaa kauniimmalle väritykselle kuin harmaa.

Tuhka. Meillä mökillä saunan pesän tuhkat kerätään metalliämpäriin. Ämpärin tuhkanäkymä on sellainen harmaan sävyinen sateenkaari. Sanotaan, ettei tuhkaa kannata heittää pois. Se on mainio lannoite, uuden alku. Viekää tuhkatkin pesästä. Minut saa aikanaan levittää tuulten mukaan kauniille ruusutarhoille. Ollaan ajatuksen juoksussa jo lähellä syntymän ja kuoleman rajaa. Tuhka on värini. Ravitsen tulevaisuutta ja ajatuksiani, en ole valmis kuolemaan. 

Korkealentoisesta ajatuksesta on vaikea jäsentää luettavaa tekstiä. Olen vallaton. Haen rytmiä. En ole tehnyt tätä pitkään aikaan. En ole kirjoittanut päätäni auki liian pitkään aikaan, siksi tämä sekavihanneskeitto. 

Rehellisesti herkkä vol.1

Asteen verran eteenpäin. Prosessi on pitkä. Terapeuttini mukaan teini ei ole saanut/pystynyt/voinut olla teini. Olen siis aikuiselämän teini. Etsin omaa persoonaa. Etsin itseäni. Kuka minä olen?


Vaikea vastata. Sen tiedän, että olen tänään ollut pirteä, heti aamusta saakka. 


Ällöttävän positiivista keltaista ilmassa. Mustaa silti päällä. Nahkatakkikeli selvästi. Nopealla vilkaisulla edellinen epävirke näyttää nahkakikkeliltä. Niin. Hiukset menevät jo kiinni. Kuukauden päästä saan onneksi lisää tukkaa. Olen niin kaivannut niitä jouhia. 


Kirjoitan puoli pakolla. Pakottamalla kulma syntyy päivittäistä jatkuvuutta ja rutiinia. Tätä pakottamis metodia aion käyttää hyväksi myös urheilussa. Aivan uusi aihe tässä kammiossa. Omassa sisäisessä vankilassa aihe on vanha mutta unohdettu taas vuosiksi. Masennus sen aina aikaan saa. Hoi lihakset, missä olette? Hei rasva, tällä kertaa sanomme hyvästit iäksi. 


Tulevia aiheita: terapeutti, liikunta, ruoka, positivismi....


En aio hylätä itseäni ja tehdä uutta blogialustaa "paranemis"-prosessista. Minulla ei ole tarvetta piilottaa menneisyyttä. Toimikoot vahvistajana. Toimikoot peilinä. 


En osaa olla hilpeä kirjoittaja. Tylsän tuntuista. Haluan raastavaa, masentavaa, kyyneleitä ja perkeleitä. Kuka sanoo, etten voisi piehtaroida masennuksessa lopun elämääni? 


Toisaalta tuntuu, että annan ikävän mennä, petän sen tärkeän ihmisen.


Ehkä hän antaa minun mennä, ehkä hän toivoo sitä, ehkä hän suorastaan pakottaisi minut menemään. Tänään ja aina olen sinun tyttö. On aika ottaa vastuu.


On aika löytää elämän intohimo. On aika löytää itseni. On aika tehdä palvelus itselleni. On aika ajatella itsekkäästi. On aika nauraa. On aika löytää elämän tarkoitus.


ps. Lisää terapeutteja tähän maahan, kiitos! On ihanaa olla hetken hullu. 

Kuinka monta kertaa elämässä...

...saat tilaisuuden rakentaa itsesi uudeksi häiriöttömäksi minäksi?

“Isä, voiko ikävään kuolla?”

En ole kirjoittanut sinusta pitkään aikaan. Olen välillisesti muotoillut tunteitani milloin runoin ja milloin proosan kirjaimin. Olen unohtanut kirjoittaa jouluisista kuusenhakureissuista Korpilahdelle. Olen unohtanut kirjoittaa pelireissuista. Olen unohtanut kirjoittaa kesälomista ja asuntovaunuelämästä. Olen unohtanut kirjoittaa hiihtoreissusta, siitä yhdestä Sippulanniemessä, jonka muistan. Se oli hyvä lenkki, vaikka aluksi vastustelin lähtemistä. Kaaduin siinä isossa mäessä. Ei sattunut. Sinä taisit mennä edeltä. Jouduit odottamaan minua useasti. Hetkittäin minä pidin vauhtia yllä. Erikoista, että tuo yksi lenkki, josta on aikaa kulunut jo yli kymmenen vuotta, on juurtunut mieleeni näin voimakkaasti. Muistan sinun sinisen ulkoilupuvun. Voitelit pihassa molempien sukset. Se taisi olla sunnuntai iltapäivä, ulkona taisi jo hämärtää. Tungosta ladulla ei ollut. Taidettiin valita perinteinen tyyli. En ikinä kiittänyt hiihtoseurasta. Kiitän nyt, vaikka onko sillä enää mitään merkitystä. Kiitos iskä! Lohtu on laiha.  

Ylim.nasta: autopaikat/lähtö. Keskim.nasta: lenkin loppusuora. Alim.nasta: pitkä alamäki, jossa kaaduin

.

 

Ikävä. Ikävästä olen kirjoittanut paljon ja kirjoitan lisää. Ikävä parisuhteessa on yleensä mukava asia. Toista on kiva ikävöidä, se kertoo välittämisestä, tunteista toista kohtaan. Ikävä helpottuu kun nähdään. Ikävä helpottuu kun kuulee toisen äänen. Ikävä lakkaa (useimmiten, ainakin hetkellisesti) kun tuntee toisen kosketuksen. Harvemmin ikävää pääsee syntymään jos asut rakkaasi kanssa samassa kodissa. Ikävöiminen on stressaava olotila elää. Ikävä ei jätä mieltä koskaan rauhaan vaikka nauraisit tai nauttisit elämästä. On aina se tyhjä tunne sisällä. On aina se jokin, mikä muistuttaa hänestä tai hänen poissaolosta elämässäni. On ikävä. Ikävä ei hellitä kirjoittamalla. Ikävää ei pysty unohtamaan koska en pysty tai halua unohtaa häntä. Ikävä ei hellitä vaikka en siitä kirjoittaisi. Kirjoitan kai, että ymmärtäisin ja hyväksyisin itseni tällaisena kuin nyt olen.  

 

Olen ikävöinyt yhtä ihmistä niin paljon, että en ole pystynyt ikävöimään muita läheisiä: perhettä tai ystäviä, eläviä tai jo poismenneitä. Ikään kuin sisälläni ei enää ole tilaa ikävöidä kuin sitä yhtä, isää. Vaikka taannoin kirjoitin valinneeni Rauhan, en Ikävää ole pystynyt sivuuttaa. Ikävä häiritsee keskittymistä. Voin istua tunteja sohvalla ja vain katsella ulos pimentyvää iltaa. Mietin missä olet, kuinka saisin yhteyden sinuun? Kuuletko minua? Tapasitko kaikki kuolleet läheiset, kun poistuit täältä? Tapasitko äitisi kun poistuit täältä? Miltä kuolema tuntuu? Miltä tuntuu, kun elämä viedään pois? Lääkäri, se musta enkeli, kuoleman viestintuoja. Paholainen ja auttaja samassa valkoisessa takissa. Kuinka kieroa. 

 

Entä kun ikävä ei koskaan lakkaa? Entä kun ikävä ei koskaan hellitä? Entä kun ikävä vain kasvaa? Mitä tehdä ikävälle, jota ei itse pysty hallita? Miten jaksaa elää pohjattoman ikävän kanssa? Voiko ikävään sairastua? Voiko ikävään kuolla?

Läheltä lähelle.

Kosketukseni.
Ääneni.
Pehmeyteni.


Kaikki taivaan alla lähellä saa.
Sykkimään elämään.
Lähelle aurani tuoksuu.
Läheltä taian naaraa saan.


Haavilla saa, jos osaa nähdä?
Laukku täynnä, jos kiinni kaiken saa? 
                      ?!?