Kaukaista kaipuuta.

"Se loisti eilen." Ihmetellen kysyin, että mikä loisti? Kaipuu. Kaunis ajatus, sanoin itselleni. Tänään on kirjoitettava. Tänään en tunne kaukaista kaipuuta. Tänä yönä se on tässä käsissäni, tässä ruudussa sanoja muistissa. 

On kello pyörähtänyt akselinsa ympäri lukuisan kerran, että ollaan päästy aikaan lokakuun. Olen ollut hiljaa. Olen ollut hiljaa liian kauan. Annan sanojen hakea paikkaansa. Annan itselleni luvan olla itsessäni. Olen leikkinyt ajatuksella kuoleman pelosta ja pelottomuudesta. Olen leikkinyt ajatuksella "mitä jos". Olen palannut aikaan 2003. Olen ajatellut aikaa neitinä. (Olen nyt rouva.) Olen tuntenut paloa mutta haen vielä identiteettiä.

On toisinaan tarpeellista palata juurilleen, jotta muistaisi ja näkisi (kasvu)tarinan. Olen samalla kertoja ja kuuntelija. Mikä väri kuvastaa tämän hetkistä aikaa ja oloa. Tekisi mieli sanoa valkoinen. Valkoinen symboloi tulevaa. Ainakin toivon niin. Tuhka kuulostaa kauniimmalle väritykselle kuin harmaa.

Tuhka. Meillä mökillä saunan pesän tuhkat kerätään metalliämpäriin. Ämpärin tuhkanäkymä on sellainen harmaan sävyinen sateenkaari. Sanotaan, ettei tuhkaa kannata heittää pois. Se on mainio lannoite, uuden alku. Viekää tuhkatkin pesästä. Minut saa aikanaan levittää tuulten mukaan kauniille ruusutarhoille. Ollaan ajatuksen juoksussa jo lähellä syntymän ja kuoleman rajaa. Tuhka on värini. Ravitsen tulevaisuutta ja ajatuksiani, en ole valmis kuolemaan. 

Korkealentoisesta ajatuksesta on vaikea jäsentää luettavaa tekstiä. Olen vallaton. Haen rytmiä. En ole tehnyt tätä pitkään aikaan. En ole kirjoittanut päätäni auki liian pitkään aikaan, siksi tämä sekavihanneskeitto. 

Rehellisesti herkkä vol.1

Asteen verran eteenpäin. Prosessi on pitkä. Terapeuttini mukaan teini ei ole saanut/pystynyt/voinut olla teini. Olen siis aikuiselämän teini. Etsin omaa persoonaa. Etsin itseäni. Kuka minä olen?


Vaikea vastata. Sen tiedän, että olen tänään ollut pirteä, heti aamusta saakka. 


Ällöttävän positiivista keltaista ilmassa. Mustaa silti päällä. Nahkatakkikeli selvästi. Nopealla vilkaisulla edellinen epävirke näyttää nahkakikkeliltä. Niin. Hiukset menevät jo kiinni. Kuukauden päästä saan onneksi lisää tukkaa. Olen niin kaivannut niitä jouhia. 


Kirjoitan puoli pakolla. Pakottamalla kulma syntyy päivittäistä jatkuvuutta ja rutiinia. Tätä pakottamis metodia aion käyttää hyväksi myös urheilussa. Aivan uusi aihe tässä kammiossa. Omassa sisäisessä vankilassa aihe on vanha mutta unohdettu taas vuosiksi. Masennus sen aina aikaan saa. Hoi lihakset, missä olette? Hei rasva, tällä kertaa sanomme hyvästit iäksi. 


Tulevia aiheita: terapeutti, liikunta, ruoka, positivismi....


En aio hylätä itseäni ja tehdä uutta blogialustaa "paranemis"-prosessista. Minulla ei ole tarvetta piilottaa menneisyyttä. Toimikoot vahvistajana. Toimikoot peilinä. 


En osaa olla hilpeä kirjoittaja. Tylsän tuntuista. Haluan raastavaa, masentavaa, kyyneleitä ja perkeleitä. Kuka sanoo, etten voisi piehtaroida masennuksessa lopun elämääni? 


Toisaalta tuntuu, että annan ikävän mennä, petän sen tärkeän ihmisen.


Ehkä hän antaa minun mennä, ehkä hän toivoo sitä, ehkä hän suorastaan pakottaisi minut menemään. Tänään ja aina olen sinun tyttö. On aika ottaa vastuu.


On aika löytää elämän intohimo. On aika löytää itseni. On aika tehdä palvelus itselleni. On aika ajatella itsekkäästi. On aika nauraa. On aika löytää elämän tarkoitus.


ps. Lisää terapeutteja tähän maahan, kiitos! On ihanaa olla hetken hullu. 

Läheltä lähelle.

Kosketukseni.
Ääneni.
Pehmeyteni.


Kaikki taivaan alla lähellä saa.
Sykkimään elämään.
Lähelle aurani tuoksuu.
Läheltä taian naaraa saan.


Haavilla saa, jos osaa nähdä?
Laukku täynnä, jos kiinni kaiken saa? 
                      ?!?

Tilit tasan.

Kulman jos toisenkin takaa ilmestyy menneisyyden velkoja. Kuinka nämä tilit saisi selväksi? Erittäin surkeaa on jättää asiat taakse. Mieli ei jätä rauhaan.

Psykologi kehotti aukaisemaan uuden oven. “Kyllähän se vanha mieleen uppoaa, aika unohtaa.” Päässä tulee liikaa jos kymmeniä ovia on selällään. Kylmää. Kuinka elää yksinkertaisesti? Kuinka olla ajattelematta? Eikö se ole elämän tuhlausta. Juostaan läpi vuodet. Suoritettaan. Tehdään muksut. Itketään yöt. Pinnistellään päivät.

Toisaalta pitääkö elämästä tahtoen tehdä vaikeaa? En voi elää itsessäni, jos vain olen ja suoritan.

Elämän tarkoituksen tie on vaarallinen? Ajattele, jos päädyn ajatukseen, että ihmiselämän tarkoitus on olla vain ajattelematta, tehdä vain, mitään kyseenalaistamatta, ja pohtimatta. Voisin yhtälailla valuttaa vereni nyt.

“Mä oon kuolemankielissä aina, kun nojaan elämään.”

I want it over by now.

Ihanuus on käyttää kappaleiden lyriikoita otsikkoina. Rauhoittavaa piiloutua toisen kirjoittamien ajatusten taakse. Sitä hetken luulee olevansa keksinyt elämän juonen. Niin minäkin luulin. Oli ongelmia, joiden olemassa olon myönsin, kävin läpi prosessin, toivuin, hymyilin ja jatkoin.

Uskoin hetken maailman pelastukseen. Näin sunnuntai-iltana, ennen maanantaiaamua oksettaa hypätä pyörän selkään ja jahdata sitä oravaa taas viikon ajan. Viikossa on kaksi puolitoista päivää aikaa olla itsensä kanssa, aikaa etsiä sisäistä rauhaa. Sen hetken kun kriittinen minä kaivautui esiin, oli kauppareissun kotimatka jo edennyt Kalevan kodin puoleiselle osuudelle.  Mielessäni jaan aina käveltävän matkan osiin. Siinä vaiheessa kun napeista kuului napsutus ja kitara, muistin viime syksyn, olin satojen merien etsijä. En enää ole ollut sitä hetkeen. Olen tyytynyt nykyisyyteen.

Näin kolme koiraa yhden miehen kanssa, joka oli pukeutunut valkoiseen paitaan ja mustiin housuihin. Kaikki koirat olivat eri värisiä ja eri kokoisia. Olin hetken hänelle kateellinen. En tuntenut miestä, jokin hänessä sai minut kiinnittämään huomiota omaan maailmaani. En tiedä oliko se asetelma ihmisen johtajuudesta niihin hurttiin nähden. Jokin arvojärjestys heidänkin talossaan on. Toivon, että se pienin, mielestäni viattomin vaalea koira olisi se, joka haukkuisi viimeisen haukun. Ihan vaan siitä syystä, että kaikki pieni on suloista. En pysäyttänyt tätä miestä kolmen koiran kanssa. Olisi ollut ennenkuulumatonta pysäyttää mies ja kysyä kuulumisia. Ei se ei ole meidän kulttuuria. Tunsin syyllisyyttä siitä, että seurasin häntä niinkin pitkään kun seurasin. Olin hetken hullu stalkkaaja. Joidenkin määritelmien mukaan. Pointtini taitaa olla tämä: en halua olla koira, jota vedetään hihnassa. Haluan olla se, joka pukeutuu valkoiseen ja mustaan. Nokkelasti totean, ettei elämä ole valkoista ja mustaa. Vaikeaa? Niin minustakin.

Haluan nähdä ne sadat meret täällä kotona. En kaipaa sielunvaellusmatkaa itään, enkä etelään. Minun täytyy löytää paikka siellä missä koti on. Kodin paikan määrittäminen on helppoa, sen mitä kodin ympärille tahdon onkin jo asteen haastavampaa. Sen mitä elämältäni toivon, tuntuu olevan mahdotonta saavuttaa.

"Rauha kodittoman tähdenlennon ajan vain kaunis, tyyni. Valitsen yhden meren ja oudon veneen, joka soutais mut pois.

Meren velho, juomasta juovun ja saan
olla lapsi sen, ihmeitä vaan
yksinoloa, kasvoja uskovia
Alku-uniin teemapuistoja,
kuusenkylkiä, taikatalvia
Kauniin laulun ajan
tuska hukkuu."

Hautaa aika odottajan.

On mahdottoman helppoa olla kirjoittamatta todellisia tunteita. Kieriskellä puolitotuuksissa ja lakaista totuus maton alle, pitää kulissit kiiltävinä. Olin rehellinen, olin helpottunut. Nyt piilottelen mietteitä, omia heikkouksiani sohvan väliin, tuntien että ajan on täytynyt jo parantaa haavat, että levyn on jo vaihduttava. Ei se ole niin helppoa. Aika on merkillinen käsite. 


Odotan, huomaan sen nyt. Olen pitänyt itseäni laiskana kun olen ottanut aikaa tutustua itseeni.. Hetken nautinto ei tulisi olla ansaittu kovalla työllä. Minulle hiljaisesti opetettiin kovan työn ja ahkeruuden arvoja. Nyt kiltti tyttö uskaltaa laittaa vastaan ja olla eri mieltä.


Etsin edelleen syytä miksi olla täällä. En tahdo löytää motivaatiota opiskeluun, itsensä, sanotaan nyt vaikka järjelliseen ja organisoituun opetukseen. Elämä opettaa. Tai sitten lyö kasvoille.


Pidättelen kyyneleitä, odotan puhelimeltani paljon. Johdon päässä se mykkänä lepää. Tiivistän katsettani, anna sen soida, anna sen soida. Odotan että se päästäisi edes pienen pihahduksen. 


Odotan, että olen taas itseni. Odotan että löydän sisällön. Odotan että jokin muuttuu. Odotan että hän tulee takaisin. Odotan että hän saisi vapauden. Odotan hänen soittoaan.


Odotan että hän tulee kotiin. Kuinka monta odotusta ihminen voi asettaa yhdelle elämälle. Yksi elämä kait meille jokaiselle suodaan. Yksi pitkä ja pimeä matka, täynnä odotuksia, velvotteita, selityksiä, syitä, odotuksia onnellisuudesta. Miten kukin onnellisuuden kokee, mitä se on? Mitä on onnellisuus? 


En ole pitkään aikaan kirjoittanut väreistä. Valkoinen jääköön odottamaan uutta kertomusta, sen aika tulee vielä, tiedän sen. Hautakivi, joka tulee iskän haudalle on kait jotakuinkin graniitinharmaa. Sellainen kivinen. En halua sanoa "perus", koska siellä lepää ihminen, joka oli kaikkea muuta kuin perus. Näin jälkikäteen tulin ajatelleeksi, miksei hautakivet voisivat olla persoonallisempia. Kuten punainen hautakivi, mökkimme väri. Harmaa on niin kurja, tylsä, elämätön, välinpitämätön, yksitoikkoinen. Kulma hautakiven määräyksiin on syynä seurakunta. Ne kuivat harakat! En pahemmin voisi itseäni nyt ilmaista! Kun kuolen, haluan että tuhkani ripotellaan jonnekin kauniiseen maisemaan, jossa lämmin tuuli heittää tuhkani maiseman ylle, olen kaikkialla. Väriterapia ei ota tuulta viemään mua mullan alle nyt. Palaan joskus, nyt epäonnistumisen pelko vie kirjoitustani eteenpäin ja lopetusta. -Löydä ne sanat nyt ja lopeta tämä turhanpäiväisyys, kuulen olallani tiukan äänen. Häntä on kai toteltava. Ei kait kohteliasuudesta ole haittaa, voisit olla ystävällisempi ja armollisempi, ystävä hyvä siellä olkani ja pääni välimaastossa. Shut up, sanon minä. Aah olen löytänyt sen ihanan hulluuden taas itsestöni. Leikin. Kirjoitan. Olen taas hetken murto-osan tyytyväinen, en rohkenisi onnistuneesta puhua. Olen kyynelten peittämä vienon hymyn omaava tyytyväisyys.  


Hautaa aika odottajan. Elän tässä ja nyt. Ei unta vielä. Nukuin päikkärit. Näin unta, en muista mitä. Ketä huijaan, odotan huomista, odotuksia täynnä, täyteen ladattu. Ei näille kyyneleille loppua näy. Palaan mustaan. On ikävä. Moniakin.