On sumussa huone ja pajupilli soi.

Julma valo muokkaa aamua. Julma siksi, että se on kirkas sekä herättää unesta. Unesta, jossa olen entisen kotitalon eteisessä. Lattia on ruskea ja kylmä. Itken ja halaan. Uni kiusaa ja kiduttaa, vaikka mieluummin olen unessa siellä jossain kuin totean todellisen elämän harmauden. Mustat pupillit ja suu on kuiva. Ei auta huuto. Huuto muuten muistuttaa maalausta. Hänen kätensä työ näkyy seinillä. Voi kun saisin vielä oman kehystetyn Huudon seinälleni. Se olisi irvikuva. Minun ei koskaan tarvitsi huuta noin. En ole vihainen, olen vain surullinen. Valitettavasti se ei ole totta. Myönnän, olen vihainen. Olen jopa katkera. Kelle? Sitä en pysty paikantaa, joten lapsellisesti tyydyn toteamaan olevani katkera maailmalle.

Musta - harmaa - ruskea. Saanko ryvetä? Haluan mutta tunnen syyllisyyttä. Haluan hidastaa, haluan löytää merkityksen elämälle. Samaan aikaan kun mediassa lisääntyvässä määrin kirjoitetaan downshiftingistä (Kauppalehti & Yle), luen taloussanomien parin vuoden takaista juttua "Taantuma parantaa oloa". Ajatus mielekkäämmästä elämänrytmistä kuulostaa enemmän kuin houkuttelevalta. Mieleeni tulee punainen ja sininen. Sinisen järven aallot liplattivat varpaiden väliin ja liukastivat laiturin pitimiä kun niitä keväällä asensimme, jotta laituri olisi vatupassilleen suorassa. Niin, kaikki pieni puuhastelu on kivaa. Sain myös kehuja: "Sullahan löytyy voimaa." Niin...löytyi. Nyt olen kadottanut sen.

Punainen. Se on toinen lempivärini. Tulee mieleen rakkaus, intohimo, mansikat, mökki ja punaiset kynnet. Pelipaitani oli aikoinaan punainen. Numero seitsemän oli valkoisella. Muistoja, hyviä sellaisia. Olin viaton ja kiltti. Olen näitä asioita vieläkin. Se mikä pelottaa on olla oma itsensä.

On sumussa huone ja pajupilli soi.

On tarinoita ja on toisia tarinoita. Ymmärrän sen nyt mitä värittäminen tarkoittaa. Enkä enää paheksu sitä. On kalajuttuja, on mummon tarinoita, on kummipojan tarinoita, on lauantai-illan tarinoita. Mitä siitä, vaikka vähän värittää, elämä on kerrontaa. Oma avoin kertomus luo tilanteen haavoittumiselle. Olen jo valmiiksi rikki. En enää välitä vaikka itseni avoimeen tuuleen puhallan. 

Rocking chair without a dreamer... Tätä on niin vaikea hyväksyä. Tätä on niin vaikea ymmärtää. Puolustan taas lapsellisia arvojani ja tahtoa löytää se maailma, jossa suurin murhe tuntui olevan (lainaan ohiajanutta 13-14 vuotiasta tyttöä, joka puhui puhelimeen) "...mä en kestä! Fyken tunnilla ei saanut räjäyttää mitään." Niin. 

Woods and lakes. Sandbox without toysoldiers. Meadows of heaven. Toivottavasti olet siellä jossain. Olet niityllä vapaana elämän kivuista. Minä muistelen niitä pelireissuja. Ja erityisesti sitä mökkireissua.

Healing takes courage, and we all have courage, even if we have to dig a little to find.