Lähes kolmekymmentä päivää takana "virallista" sairaslomaa. Nyt saikun myönteiset asiat alkavat näkyä. Viimeinkin alan särkyä, antaa periksi surulle. En halua vieläkään hyväksyä, ymmärryksestä puhumattakaan. Mutta suru ottaa valtaa. Itken elämäni suurinta menetystä. Viimeinkin on aikaa surulle. Kuoleman hyväksyminen on taasen vaikeinta mitä ikinä olen joutunut elämäni aikana tekemään, ja prosessi on pahasti kesken. Se mitä pystyn käsittämään omaksi maailmakseni on lämpimän, suuren peiton alla, turvassa kaikelta pahalta, turvassa omien muistojen kera. En halua nousta pakkaseen, kylmään maailmaan, siihen maailman, josta puuttuu oma vasen puoleni. Osa omaa identiteettiä on kadoksissa, onko se kuollut kokonaan, herääkö se henkiin, en tiedä vielä. Maailma tuntuu tänään niin pahalta paikalta elää.
Näin unta tavan mukaan unessa oltiin vanhassa kotipaikkakunnalla, vanhassa kotona. Isän puolen sängyllä oli minun oma tipufarmi. Pieniä keltaisia piipittäjiä vipelsin tulitikkuaskeista tehdyssä aitauksessa. Siinä isän kanssa ihmeteltiin, kuinka pienestä hento elämä ponnistaa. Jotta kuitenkaan unet eivät liian harmonista sävyä saa, viime yönä minut yritettiin tappaa museossa ja hetkeä myöhemmin sain tappouhkauksen kotiini, myös tämä tapahtui vanhassa kotikaupungissa. Satoi vettä, asuin aivan rannan tuntumassa, kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa. Rantavesi nousi sateen myötä aivan ikkunakarmeihin. Pelkäsin, että minut raiskataan ja tapetaan koska aivan kuin tämä paha ihminen olisikin istunut sohvallani. Tuijotimme vain toisiamme silmiin, hänen katseensa oli vihaisen viekas ja minun pelokas. En muista, kuinka unessa kävi, pelottavinta on se, että jollain kierolla tavalla nautin unesta, koska en olisi aamulla halunnut herätä tähän todellisuuteen. Unien sävyt ovat siis taas vaihdelleen murhien punaisesta, pääsiäisen keltaiseen. Loppumaton sarja liskojen öitä. Vaihteeksi tunnen taas itseni 'ah niin ihanan hulluksi levottomine käsineen, jalkoineen ja erityisesti pää, hullu mikä hullu.
Early sorrow. Hiljaisuus, ilman kyyneleitä.
 |
| Early sorrow - Henry Lejeune. |
Vaihe kaksi: kyyneleet, lohduton itku.
Se tulee tahtomatta, aina iltaisin. Eilen ennen suihkua, lauantaina valojen sammuttua. Tunne, jonka kuvaamiseen ei sanoja löydy. Sattuu, koskee, sattuu, koskee, ei saa henkeä. Pelottaa, koska kipu saa aikaan uusia ja pelottavia ajatuksia itsensä satuttamisesta. Itsensä rankaisemisesta. Kipu ei vain ole riittävä täyttämään sen hetkistä hapetonta, kyynelten hukuttamaa tilaa. Pelottavaa on se, että tunnen hetkittäin ymmärtäväni ihmisiä, jotka viiltelevät itseään. Kuinka kaunista olisikaan nähdä siisti, veren huuhtoma viilto vaaleassa ihossa?
Surun mukana tulee mitä ihmeellisimpiä ajatuksia, surun fantasioita. En halua kuolla. Tälle vuodelle ja seuraavalle parille vuosikymmenelle elokuun menetyksessä on liikaakin käsiteltävää. En halua tuottaa samaa tuskaa rakkaimilleni. Näissä mustissa ajatuksissa rikkoutunut lasi näyttäytyy vaan niin houkuttelevalta kuvalta, jopa lohduttavalta. Jospa kirkas ja terävä lasi ranteella veisi itkun tuskan ja ikävän ahdistavuuden pois?
Tältä tämä pohjaton ikävä tuntuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti