Tiedän sen hetken, kun olen paikalla tilanteessa, en ole yksin mutta tunnen olevani väärässä seurassa. Mieleni huutaa sopimattomuuksiaan. Nauran kevyesti ja näyttelen olevani läsnä. Monet asiat eivät kiinnosta minua lainkaan. Minua ei tunneta. Joudun näyttelemään pirteää, iloista, positiivista... Kaikkia niitä ominaisuuksia, jota minussa ei luonnostaan sillä hetkellä ole. Kunnioitan keskustelua pysymällä aiheessa. Kliseeseen: "minua ei ymmärretä", olen kyllästynyt. Myönnän en anna kovinkaan monesti tilaisuutta. Olen väsynyt. Kukaan ei tänne tahdollaan synny. Tahtomatta tulemme. Nämä kysymykset mielessäni, joita en sanotuksi saa, tekevät minusta totisen. Ne syvimmät pelot, syvimmät tunteet salataan. Montako salaisuutta minulla on? Liian monta.
Miksi villasukat kuluvat puhki kantapäistä? Tämä oli retorinen kysymys.
Pinnan alle näkee laittamalla pään veteen. Se, että näkeekö mitään, on monen sattuman summa. Vesi harvoin on selkeää. Pidätä hetki henkeä, laskeudu polvillesi ja laita pää veden alle.
Tekisitkö sen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti