Sovitetut askeleet eivät löytäneet valmiita merkkejä. Annan siis aikaa valkoiselle unelmalle.
Olin pettynyt itseeni. Olin kyynelten seassa pieni ihminen, joka lausui ne, nyt jo kadotetut sanat voimasta ja haluttomuudesta. En kuitenkaan särkynyt. Yritän uudelleen. Annan aikaa unelmille.
Piilossa on halu kirjoittaa suoraan ilman mielikuvia ja arvailtavia ajatuksia. En uskalla. Se olisi tylsää. Takertua sanoihin perinteisiin, olisi tuomio osaamattomuudesta jäsentää ajatuksia kiehtovaan tapaan. Toki haluan sanoa loppuun lauseet, jotka aloitan. Ehkä tämä kertoo pienestä maailmastani. Omasta sellaisesta. Ei sen väliä vaikka minussa ei olisi kiinnostavuutta.
Haluan olla mystinen tarina.
Kaksi, kolme ja neljä tähteä muodostavat ketjun, joka tuntematon on vielä minullekin. Pyörittelen mielessäni tähtiketjua. Kokoan ja kudon silmukoita. Käsialani on hiukan hapero tai hutera.
Niin on vaan aina ollut että on kovin kivunoloista kertoa juttuja, jolle ihmiset löytäisivät syyn nauraa. En ole sosiaalinen kärpänen. En omaa niitä kaikenhuomioivia verkkokalvoja, jolle iskostuisi sekunnin murto-osassa näppärä vastine toisten ajatuksille.
Olen kyllä hupsu. Läheiset tietää.
En ole näin vakava, kun lauseeni antavat odottaa. En täällä päivää pelkää, enkä pelkästään yötä ihannoi.
Kerään palaset. Oon täällä vielä huomenna. Ja jatkan kesken jääneet lauseet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti