torstai 20. tammikuuta 2011

Tree of life.

Kamppailu elämän ja kuoleman rajalla jatkuu (huomio: tehköön selväksi ettei kyseessä ole konkreettinen fyysinen taistelu). Ristiriitojen täyttämä päivä. Tammikuu jo melkein ohimenneenä, olen sekä huomannut että huomaamattani ihastunut viikottain uusiin asioihin. Olen vieläkin pakoillut välttämättömiä arkisia asioita, elän kuin unessa. Elän haaveessa, että huomenna on päivä uusi. Koko syksyn opettelin elämään päivä kerrallaan, nyt jo alan lipua haaveiluun ja unelmiin. Kaiken ikävän onneksi huomaan osaavani taas haaveilla ja suunnitelma. Siltikin elän kuplassa, jossa laskun avaaminen masentaa (niin, kukapa laskuista tykkäisi?) ja postilaatikon avaaminen tuntuu tyhjänpäiväiseltä. Meidän postilaatikko on talon ulkoseinässä, ei siis kätevästi "pullamössö"-sukupolven tottuman tapaan ulko-ovessa niin kuin useimmissa (?) kerrostaloissa. Ensiksi haluan kiittää kaikista joulukorteista! Itsetehdyt kortit ilahduttavat aina. En ole katsonut tarpeelliseksi vierailla metallisella laatikolla reiluun kuukauteen. Jonkin sortin ennätys. Maassa, jossa puu-, metsä- ja paperiteollisuus on kova juttu, uskaltauduin kuitenkin marisemaan, miksei postiluukkuja kokonaisuudessaan voisi jo siirtää tekniikan sisään. Niin joojoo. Ristiriita, ja nostalgia alkaa rimpuilla ja pitää ääntä. "Miksi on oltava aina saatavilla?" Maailman ihanin ajatus on hidastaa tätä maailmaa, ja mikäs sen parempi tapa olisi kuin pitää läppäreiden ja kännyköiden mm-kisat ja viskata urakalla tekniikkaa järvenpohjaan. Ostaa hevonen ja paaleittain heinää. 

Elämä, jonka toivoin toteutuvan on matkalla oikeaan suuntaan. Persoona on syntymässä. Kuitenkin edelleen ikävöin. Harmistun. Vihainen siitä hinnasta, minkä jouduin tästä elämän matkasta maksamaan. Katkeroidun. Taas. 

Tree of life. (palaan myöhemmin tarinaan)
Oma puu, oma mekko, uudet kengät, uudet korut ovat tulevaisuuden unelmia. Ne toteutukoon omalla ajalla. Siihen asti tyydyn vaan jännittämään. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti