Laulu meille puhuville yksilöille.

Olen katsonut aiheelliseksi ylistää meitä kaikkia puhuvia olentoja. Hankala ristiriita syntyy, että kirjoitan sosiaalisen median puolesta, kuinka hyvää tekee kirjoittaa ajatuksiaan muiden luettavaksi kun samaan aikaan minunkin pitäisi olla keskustelemassa "oikeiden" fyysisten henkilöiden kanssa. Minun pitäisi ottaa luurit pois korvilta, keskustella sohvalla istuvan tärkeän ihmisen kanssa mutta ei minä kirjoitan ja olen hiljaa.

Tällä hetkellä en ole oikea ihminen neuvomaan, sillä olen virtuaalimaailmassa. Tästäkin huolimatta: emme ole mitään sotapelien fiktiivisiä osia, jotka heräävät eloon pelin uudelleen käynnistäessä. Olemme sekoittaneet todellisen maailman, sen minkä voi haistaa, maistaa ja koskea, täällä verkossa olevaan maailmaan.

Ylistys puheelle. Ylistys keskustelulle. Ylistys kosketukselle. Ylistys fyysisyydelle.

Ketä syyttä kun ihminen oman ideologiansa ja provosoivan nettikeskusteluporukan rohkaisemana menee ja tappaa viattomia sivullisia? Ketä syyttä? Terveydenhuoltoa? Vanhempia? Nettiä? Sotapelejä? Hallitusten politiikkaa? Mediaa? Politiikkoja?
Kolme nuorta miestä, kaikki olivat yksinäisiä, kaikilla oli/on ideologia, kaikilla oli elämä verkossa, kaikki olivat vaille sosiaalista ympäristöä.

On löydettävä syy, jotta voidaan parantaa.



Toisaalta lyriikat voi ymmärtää sukupolvien välillä valitsevalle ymmärtämättömyydelle toistensa ajatusmaailmoja kohtaan. Emme me nuoret ole sen parempia, en ymmärrä tuon 32-vuotiaan ajatusmaailman ahtautta.

Olemmeko todella näin heikoissa kantimissa? Ylistys kosketukselle -kirjoitus tulossa vastapainona tälle ikävälle. Vastavoima rakkaus saakoon sitten ylistyksen!

Kerran vielä meidän sukupolvi(ko)?

Song of the day - 10 / Valonkantaja.

Koska on kesä valitsin suomalaista. Erihyviä kaasuvaihtoehtoja oli monia. Katto auki, pitkä suora, kaasu alas, ilta-aurinko selän takana, nahkahanskat käteen, huivi kaulaan lepattelee, punaiset kynnet, punaiset huulet, biitch jeah.

day 10 - A song that is ment to listen in a fast moving car.


ps. jonkun fiksaation seurauksena haluan tunnustaa mahtikappaleen mahdeimman kohdan, viimeiset reilut 30s. kappaleen lopussa mun korvissa soi kieloja kun pianokohdat pärähtää näppäimille. Ripiit.

Song of the day–09 / monitaajuus kapasiteetti, I wish.

Ysi on kelpo tässä Song of the day –sarjassa. Unelma monitaajuus kapasiteetista elää voimissaan. Matrix-tyyliin niskaan ainakin muutama eri johdon paikka, joihin ladataan eri musiikkikappaleita. Pääsi sisällä pystyt yhtäaikaisesti kuuntelemaan monia eri kappaleita samanaikaisesti häiritsemättä toisiaan. Lisätoimintona silmien sulkeminen veisi sinut maailman laidalle tai sen toiselle puolelle, halutessasi ihan mihin vain. Ei päihteille kiitos, ajatukseni kantavat yli syväjäädytysten vuoteen 3184.

Ps. En haluakaan tuhkausta, haluan syväjäädytyksen ja uuden herätyksen vuonna 3150.

 

Song of the day –09 / A song that you I would like to listen.. now. /

Shawn Lee's Ping Pong Orchestra feat. Nino Mochella - Kiss The Sky

Lennä lennä leppäkerttu.

Ota tuulesi, ota hetkesi.
Näin minä asian näen. On pakko, ei ole vaihtoehtoja. Oli aamu. Kello ei herättänyt. Olin myöhästyä. Eteeni tuli tuoreiden mansikoiden tuoksu. Aurinkoa varjosti lehtivihreät. Kävelin hetken silmät kiinni. Teen sitä usein. Aamuspurgut heittelivät peukkuja, en nähnyt, minulla oli silmät kiinni. Kuulin ne huudot. Likainen ääni. En jaksanut jäädä valoihin odottaa vihreitä. Menin katua alaspäin ja ylitin kadun. Toivoin, ettei akku lopu puhelimesta, kuuntelin taas repiitillä. Olin fleximin mukaan töissä neljä yli tasan. Lasken viikkoja kunnes elämäni alkaa taas.
Hetki ei ole tässä. Hetki on tulevaisuudessa. Remontissa. Isin tyttö kun olen. Lennän lennän.

Juuri hetkenä parhaana vein omani lentoon. Miten päivän sitten kävi?
Olin töissä, oli yksisilmäinen, muutama alkoholisti, noin päällisin puolisin täyttä, kaippa ihan kehityskelpoisia yksilöitä. Onneksi oli pyörä kellarissa. Ajoin autojen kanssa kilpaa. Taas. Mietin taas kentän kohdalla, jos asuisin tuolla, olisin juuri kotona. Mutta en asu, en vielä. Jouduin polkemaan pitkän vihaisen suoran. Siksi me sitä nimitämme: pitkä ja vihainen.
_______________________________________________________________________________
Ruohikossa mustaa ja punaista. Täpliä pieniä ja suuria. On ne niitä, vastasin kun kysyit. Vihreä varsi kantaa, taipuu allasi mutta kantaa. Riksraksriks, ääni pään se on vain. Ei se katkea, kantaa ottaa, yöksi suojan tarjoaa. Ota minut kiinni, ota minut kyytiin. Sulje silmäsi sinun, vastasit. Anna mielesi valtaa ottaa, aamuin illoin se lentää saa.

Song of the day - 08

Helppo ja vaikea valinta. Taas. Tunnettuna repeat-kuuntelijana ja saman kappaleen tuntien myllytyksen jälkeen lyriikkavarasto on laaja tiettyjen artistien ja bändien kohdalla. Muuten muistini on suhteellisen huono varastoimaan tietoa pidempi aikaisesti. Tänään kuitenkin tämä.

A song that I know all the words to.

Fly from here pt. II - The sad night

On lähes järjetöntä avata kirjekuori, jonka sisältö paljastaa viimeisen tuomion. Maailma on jo pysähtynyt. Seuraan taas mustia kirjaimia. Yritän kuunnella. Laitan musiikin korville, jotta en kuuntelisi.

Kertokaa, jos kuulette linnun laulavan. Ne nukkuvat jo. Kertokaa, jos kuulette kuolleen heränneen. Nekin nukkuvat. Kait? 

Nyt on se tunti, jolloin kaivataan. Kukaan ei nuku, on tyhjä huone, valkoinen ja puhdas. 

On vain tuhkaa ja multaa.

Kaksi kreikkalaista tujoittaa minua, toinen hieman hämillään kultainen rusetti kaulassa. Ainoastaan haamut ovat käytävässä. Olen sanojeni luomus. -Olen sekaisin.

Surusta.

En ymmärrä.

En ymmärrä tekniikasta paljoa mitään. En ymmärrä derivoinnista mitään. En ymmärrä ihmisten kylmyyttä. Suora saa olla, kaipaan hieman avarakatseisempaa ymmärrystä. Ymmärrän, että maailmassa tapahtuu paljon merkityksellisiä ja merkityksettömiä asioita, jotka vetoavat toisiin enemmän kuin toisiin. Ilma on täynnä subjektiivisia kokemuksia, hyvä niin. Hyväksyn ihmisten erilaiset reaktiot. En vain aina ymmärrä.

Oma vikani humanisti itsessäni, ei vain aina ymmärrä kuinka tärkeäksi nähdään tuoda ihmisestä se paha esiin. Olen surullinen taas huomattuani, että maailma on paha meidän kaikkien ajatusten vuoksi. 

Otan tämän henkilökohtaisesti. Todennäköisesti. Olen puolueellinen arvioimaan omaa toimintaani. Me kaikki teemme virheitä. Kun kuolen, oman, toisen tai jonkun suuremman käden kautta, toivoisin että minusta muistetaisiin ne parhaat hetket, onnelliset. Olen oman elämän sankari. Älköön kukaan tuomitse tätä.

Tyly yhteenveto. Jos ainoa sanottava tahi kirjoitettava asia on lähtökohdiltaan jo negatiivinen, voisiko sen jättää sanomatta/kirjoittamatta. Edes silloin kun puhutaan kuolleista.

Olipa motivaattori tälle ajatukselle, paha taikka hyvä ihminen. En määrittele kumpaakaan. Kaipaan tänne kaiken keskelle hieman humaaneja ja anteeksiantavia ajatuksia. Jos toiveisiini ei kykene syystä taikka toisesta, voisiko silloin olla vain hiljaa. 

Ajatusmaailmansa kullakin, antaa kaikkien ajatusten kukkia. Olen naiivi ja sinisilmäinen ja päättelen, että negatiivisten ajatusten purku on jokin ihmisen puolustusmekanismi. Yritän siis ymmärtää.

Ymmärrän, otan liian henkilökohtaisesti, myönnän. Ymmärrän, se on se vikani, humanisti kun olen.

I want it over by now.

Ihanuus on käyttää kappaleiden lyriikoita otsikkoina. Rauhoittavaa piiloutua toisen kirjoittamien ajatusten taakse. Sitä hetken luulee olevansa keksinyt elämän juonen. Niin minäkin luulin. Oli ongelmia, joiden olemassa olon myönsin, kävin läpi prosessin, toivuin, hymyilin ja jatkoin.

Uskoin hetken maailman pelastukseen. Näin sunnuntai-iltana, ennen maanantaiaamua oksettaa hypätä pyörän selkään ja jahdata sitä oravaa taas viikon ajan. Viikossa on kaksi puolitoista päivää aikaa olla itsensä kanssa, aikaa etsiä sisäistä rauhaa. Sen hetken kun kriittinen minä kaivautui esiin, oli kauppareissun kotimatka jo edennyt Kalevan kodin puoleiselle osuudelle.  Mielessäni jaan aina käveltävän matkan osiin. Siinä vaiheessa kun napeista kuului napsutus ja kitara, muistin viime syksyn, olin satojen merien etsijä. En enää ole ollut sitä hetkeen. Olen tyytynyt nykyisyyteen.

Näin kolme koiraa yhden miehen kanssa, joka oli pukeutunut valkoiseen paitaan ja mustiin housuihin. Kaikki koirat olivat eri värisiä ja eri kokoisia. Olin hetken hänelle kateellinen. En tuntenut miestä, jokin hänessä sai minut kiinnittämään huomiota omaan maailmaani. En tiedä oliko se asetelma ihmisen johtajuudesta niihin hurttiin nähden. Jokin arvojärjestys heidänkin talossaan on. Toivon, että se pienin, mielestäni viattomin vaalea koira olisi se, joka haukkuisi viimeisen haukun. Ihan vaan siitä syystä, että kaikki pieni on suloista. En pysäyttänyt tätä miestä kolmen koiran kanssa. Olisi ollut ennenkuulumatonta pysäyttää mies ja kysyä kuulumisia. Ei se ei ole meidän kulttuuria. Tunsin syyllisyyttä siitä, että seurasin häntä niinkin pitkään kun seurasin. Olin hetken hullu stalkkaaja. Joidenkin määritelmien mukaan. Pointtini taitaa olla tämä: en halua olla koira, jota vedetään hihnassa. Haluan olla se, joka pukeutuu valkoiseen ja mustaan. Nokkelasti totean, ettei elämä ole valkoista ja mustaa. Vaikeaa? Niin minustakin.

Haluan nähdä ne sadat meret täällä kotona. En kaipaa sielunvaellusmatkaa itään, enkä etelään. Minun täytyy löytää paikka siellä missä koti on. Kodin paikan määrittäminen on helppoa, sen mitä kodin ympärille tahdon onkin jo asteen haastavampaa. Sen mitä elämältäni toivon, tuntuu olevan mahdotonta saavuttaa.

"Rauha kodittoman tähdenlennon ajan vain kaunis, tyyni. Valitsen yhden meren ja oudon veneen, joka soutais mut pois.

Meren velho, juomasta juovun ja saan
olla lapsi sen, ihmeitä vaan
yksinoloa, kasvoja uskovia
Alku-uniin teemapuistoja,
kuusenkylkiä, taikatalvia
Kauniin laulun ajan
tuska hukkuu."