Pre-Tuska / Song of the day - 07

Nää tahtookin olla aika hankalia. Käyttävät valtaansa olemalla yksinkertaisuudessaan yksilöityjä ja perustelemattomia. 07. A song that reminds you of a certain event:


Kaisaniemen puisto, 2008, Pre-Tuska Open Air Metal Festival. Amorphis ja Alone. Sopi niin henkiseen että fyysiseen tunnelmaan tuolloin. Satoi, paistoi, satoi, paistoi, satoi, kaikesta mahtavuudestaan mahti-ilta.
(Livevedot Kaisaniemestä olivat kovin huonolaatuisia, joten lainaan Provinssia ja  vuotta 2006.)

Uni viimeöinen

Olimme, erinäinen sekalainen porukka, tehtaassa vierailulla, missä tehtiin rautaesineitä, lumi- ja skeittilautoja, laiskapoitsuja ja hautakiviä. Olimme sekä bussissa että matkailuautossa, riippuen siitä kenen kanssa unessa puhuin. Muistan jutelleeni siskoni kanssa. Kiivas keskustelu käytiin minun mahdollisesta fyysisestä satuttamisesta kahden miehen ja poikaystäväni kesken. Tilanne rauhottui, ja asiat sovittiin. Minun fyysinen koskemattomuuteni säilyi ehjänä. Unessa oli myös kaksi haudasta noussutta. Isäni ja vieras tyttö. 


Kysyin isältäni, miltä tuntui nähdä oma hautansa. Hän ei vastannut. Hän katseli rautaesineitä, sellaisia katolle laitettavia ilmansuuntamerkkejä. 


(Sivuhuomautus: mökkimme katolla oleva ilmansuunnannäytin katkesi juurestaan syyskuun myrskyissä, tätä ei isäni ollut enää näkemässä.)


Isä etsi mökille uutta takorautaista ilmansuunnannäytintä. Katselin kyyneleet silmissä, miten hän voi olla siinä. Juttelimme. Kaikkea en muista. Minä tapani mukaan täytin ilman monilla kysymyksillä. 


En olisi halunnut herätä. Harmittaa, miksi nyt istun koneella, hereillä. Kun voisin olla toisessa maailmassani. 

Hautaa aika odottajan.

On mahdottoman helppoa olla kirjoittamatta todellisia tunteita. Kieriskellä puolitotuuksissa ja lakaista totuus maton alle, pitää kulissit kiiltävinä. Olin rehellinen, olin helpottunut. Nyt piilottelen mietteitä, omia heikkouksiani sohvan väliin, tuntien että ajan on täytynyt jo parantaa haavat, että levyn on jo vaihduttava. Ei se ole niin helppoa. Aika on merkillinen käsite. 


Odotan, huomaan sen nyt. Olen pitänyt itseäni laiskana kun olen ottanut aikaa tutustua itseeni.. Hetken nautinto ei tulisi olla ansaittu kovalla työllä. Minulle hiljaisesti opetettiin kovan työn ja ahkeruuden arvoja. Nyt kiltti tyttö uskaltaa laittaa vastaan ja olla eri mieltä.


Etsin edelleen syytä miksi olla täällä. En tahdo löytää motivaatiota opiskeluun, itsensä, sanotaan nyt vaikka järjelliseen ja organisoituun opetukseen. Elämä opettaa. Tai sitten lyö kasvoille.


Pidättelen kyyneleitä, odotan puhelimeltani paljon. Johdon päässä se mykkänä lepää. Tiivistän katsettani, anna sen soida, anna sen soida. Odotan että se päästäisi edes pienen pihahduksen. 


Odotan, että olen taas itseni. Odotan että löydän sisällön. Odotan että jokin muuttuu. Odotan että hän tulee takaisin. Odotan että hän saisi vapauden. Odotan hänen soittoaan.


Odotan että hän tulee kotiin. Kuinka monta odotusta ihminen voi asettaa yhdelle elämälle. Yksi elämä kait meille jokaiselle suodaan. Yksi pitkä ja pimeä matka, täynnä odotuksia, velvotteita, selityksiä, syitä, odotuksia onnellisuudesta. Miten kukin onnellisuuden kokee, mitä se on? Mitä on onnellisuus? 


En ole pitkään aikaan kirjoittanut väreistä. Valkoinen jääköön odottamaan uutta kertomusta, sen aika tulee vielä, tiedän sen. Hautakivi, joka tulee iskän haudalle on kait jotakuinkin graniitinharmaa. Sellainen kivinen. En halua sanoa "perus", koska siellä lepää ihminen, joka oli kaikkea muuta kuin perus. Näin jälkikäteen tulin ajatelleeksi, miksei hautakivet voisivat olla persoonallisempia. Kuten punainen hautakivi, mökkimme väri. Harmaa on niin kurja, tylsä, elämätön, välinpitämätön, yksitoikkoinen. Kulma hautakiven määräyksiin on syynä seurakunta. Ne kuivat harakat! En pahemmin voisi itseäni nyt ilmaista! Kun kuolen, haluan että tuhkani ripotellaan jonnekin kauniiseen maisemaan, jossa lämmin tuuli heittää tuhkani maiseman ylle, olen kaikkialla. Väriterapia ei ota tuulta viemään mua mullan alle nyt. Palaan joskus, nyt epäonnistumisen pelko vie kirjoitustani eteenpäin ja lopetusta. -Löydä ne sanat nyt ja lopeta tämä turhanpäiväisyys, kuulen olallani tiukan äänen. Häntä on kai toteltava. Ei kait kohteliasuudesta ole haittaa, voisit olla ystävällisempi ja armollisempi, ystävä hyvä siellä olkani ja pääni välimaastossa. Shut up, sanon minä. Aah olen löytänyt sen ihanan hulluuden taas itsestöni. Leikin. Kirjoitan. Olen taas hetken murto-osan tyytyväinen, en rohkenisi onnistuneesta puhua. Olen kyynelten peittämä vienon hymyn omaava tyytyväisyys.  


Hautaa aika odottajan. Elän tässä ja nyt. Ei unta vielä. Nukuin päikkärit. Näin unta, en muista mitä. Ketä huijaan, odotan huomista, odotuksia täynnä, täyteen ladattu. Ei näille kyyneleille loppua näy. Palaan mustaan. On ikävä. Moniakin.

Aloitus ja epäonnistuminen

Aiottu otsikko sisälsi lauseen: "mihin mulla on kiire?". Pyörittelin ajatuksia ilmassa. Ilmaa vain. Sanat eivät ilmestyneet ruudulle. Eräs henkilö on omalta osaltaan ollut arvioinnillaan aiheuttamassa minulle pelkoa, etten osaa kirjoittaa ajatuksiani kaikkien ymmärrettävään muotoon. Epäonnistumisen pelko on valtava. En osaa. Nyt uskallan muutaman rivin kokeilla, josko tämä kirjoittaminen tuntuisi luonnolliselta. 

Niin. Miksi yritäisin jotain uutta ja kiehtovaa jopa jännitävää, jos tiedän, että mihin ryhdynkin, se onnistuisi. Onnistumisen ilo olisi olematon. Toisaalta tämä on asenne-kysymys toisaalta itsetunto-kysymys. Jos tahdot paneutua rivien väliin, syvällisiin kysymyksiin, voidaan oikeutetusti kysyä, missä ilo arjen onnistumisista on. Kaukana jossain, lomalla, pois luotani matkustanut. Hänen mukanaan maan uumeeniin, mullan alle, pimeyteen. Siellä se ilo on. On se tainnut unessa madon hajuisen postikortin laittaa. Niin.


Siirrän pohdintaa hetkessä elämisestä ja kiireen suhteesta myöhemmäs.


Pelottaa. En tiedä mikä pelottaa. Tiedän sen ahdistuksen tunteen. Jokin pyrkii minusta ulos, jonkin taas auttamattomasti sullon ulos kylmään. En päästä sisään. Ovikello ei ole aikoihin soinut. Se, jokin kai tietää, että olen liian pelokas avaamaan. Haluaisin. Miksi annan tuntemattomien ihmisten arvioiden vaikuttavan elämääni näin paljon. En suostu alistettavaksi. Tulen ajatuksesta vihaiseksi. Tulen vihaiseksi siitä, että annan näin paljon palstatilaa sille epämiellyttävälle ihmiselle. Miksi annan periksi? Miksi väsyn jatkuvasti elämän painoon? 


Kerron tarinan. 
Odotan turhaan sitä elämäntilaa, jossa minulle käy kuin kaikille muillekin. Eihän yleistyksiä sallita. Kuinka kaikille sitten käy? Hyvin, jos minulta kysytään. Joten istun. Edessä on vanha tammi ja joitain rikkaruohoja. On kesä ja taivas on sininen. Valon sammuttua, ei kesäinen aurinko tunnu riittävältä. On tehtävä matka. On ylämäkiä, jotka polkee ilman vaihteita kepeästi mutta on ylä- ja alamäkiä, joihin tarvitsee pyörän vaihteiston. Tavallaan se on doupattu pyörä. Alamäessä vaihde vaihtuu astetta isompaan, jotta vauhti on maksimi, ylämäessä taasen kevennetään. Ketä minun täytyy lyödä? Uskottelen luomupyörän olevan oikea vaihtoehto minulle, ei kaikille. Uskoni horjuu. Kaiken pitää olla parempaa, isompaa, hienompaa. Maailma on täynnä eriarvoistavia statuksia. On kilpapyörää, on mummon pyörää, on citypyörää, kaikelle on nimi, ja väitän kaikelle on määritetty hiljainen arvo. Olen vieläkin tammen alla kesäpäivänä. Vieressä vanha punainen jopo. Niin vanhanaikanen, että halutessaan jopon saa rungostaan mutteria löysäämällä kahtia. Toisaalta erikoisvarusteltu, samaan aikaan pelkistetty, minulle kaunein ja rakkain. Tammen lehti leijailee säärelleni. Se on uniikki. Jopo on uniikki. Vailla mitään odotuksia. Vai onko sittenkään? Sen funktio on tehdä pitkä matkani hieman kevyemmäksi. Niin. Odotuksia tai ei, kuuntelen. Aivan kuin vastaisit minulle. Kerro kovemmin. Kerro lujemmin. Pidän kyllä sinusta huolen. Olen yksinkertainen, pidän yksinkertaisuudesta. 

Minun perintö. Mökillä jossain.

Epäonnistuin, ehkä. Sain kuitenkin ilmaistua. Sanoja sanojen perään. Vaikeaselkoinen tarina yksinkertaiselta tyypiltä. Irvikuva parhaimmillaan.   


Olen aktivoitunut väkivaltaisesti, haluaisin mäiskätä jotain niin kovaa, että tuntuu. Ehkä pian otamme matsia säkin kanssa. FightClub here I come. MÄISK! 




Onnistuinko?

Kesän 2001 Song of the day - 06

Koska sanat ovat olleet vähissä viime aikoina, aion kertoa sen kuvin, musiikin ja muistoin.


Aikamoista, siitä on jo 10 vuotta aikaa. Olkoon. 2001/Luxemburg 


day 06 - a song that remind me of somewhere

Aika aikansa kutakin /Song of the day - 05.

Vaikka erityisesti pidän alkuperäisesittäjästä, ajattelemaani henkilö istuu hitusen paremmin Johnny Cashin äänialaan. Ja miksei myös ulkonäköönkin näin äkkiseltä ajateltuna.


A song that remind me of someone:

Isiesi lailla part. II.

Perintö, perinne, geenit, tavat, opitut, hiljaa sanotut lauseet ja ääneti sanotut sanat. Kuka minä olen? Ketkä kaikki ihmiset ovat vaikuttaneet siihen henkilöön, joka tänä alkavana tiistainen kirjoittaa. Kuka minä olen? Kysymys, joka vaati pitkän ja jokseenkin raskaan prologin. 


Epilogi tuntuisi vaivattomalta kirjoittaa. Se olisi fantasiaa, unikuvien toteutumista, auringon pehmentämä ympäristö ja mansikoiden tuoksuista shampanjaa suurella viltillä, orvokkien keskellä teidän, minulle vahvoja tunteita herättävien ihmisten keskellä.  


On paljon ihmisiä menneisyydessä, joille haluaisin vahvemman siteen tähän päivään. Tässä päivässäkin tiedän kourallisen ihmisiä, joille haluaisin osoittaa nöyrimmän pyyntöni muistaa hetket, jolloin olemme kokeneet yhdessä asioita; niitä hetkiä, joissa on kyynelehditty; niitä hetkiä, joissa humaltuneena ollaan tansittu yön tunnit tahmaisella lattialla; niitä hetkiä, joissa ollaan kirjoitettu pöydältä löydetylle lapulle "me ollaan."; niitä hetkiä, joissa ollaan oltu lumisella rannalla ja kirjoitettu juuri sataneeseen lumeen jotain kaunista; niitä hetkiä, joissa ollaan tyhjennetty monta punkkupulloa Amarillon loossissa; niitä hetkiä, joissa ollaan vaan oltu. 


Isiesi lailla -kirjoitus tulee vielä. Sen on vain oltava. Siksi nimesin tämän part. II. Alkuperäinen Isiesi lailla on vielä mietinnän ja sisäistämisen alla. Tämä olkoon Ystäville. Tämä olkoon toive yhteisestä tulevaisuudesta. Kuinka sitä sanotaankaan, tosi ystävän eräs määritelmä: Vaikka aikaa kuluisi, emme näkisi, emme puhuisi, voisimme vuosien päästä jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla jäimme.
Ikävöin.


Iskää muistaen. ...et olisi halunnut lähteä, mikset kertonut peloistasi, joita kannoit sisälläsi. Niin katoavaa on voimat ihmisen. En olisi sun särkyä antanut en. 

Positiivista höpöä.

Ensimmäiseni. Päiväkirja. Dear diary, this is what I've done today. Olkoon tämä siis positiivissävytteinen. Pikakirjoituksen soundit koostuvat Duran Duranista ja Tiersenin Yannista.

Kirjoitan ja deletoin kirjoitusta. Olenkohan sittenkään pätevä kirjoittamaan höpöhöpöjä. Kävin kampaajalla mustauttamassa ja keventämässä pääntäni. Vastapainokseni aiheeseen sopivaa lukemista Sillanpään Siljaa. En osaa. 

Luen tekstejä, joissa kepeästi kerrotaan päivän juustoleivistä, postauksia liikuntasuorituksista. Tää ei ole mua. Uskonpuute oman luovan ajatusvirran kerronasta kokee tällä hetkellä pahoja kolauksia. 

"Tytön nuoren sielun uumenissa oli jo runsaasti varautuneena sellaista elettyä, joka näin sattuman tuomalla hetkellä purkautui hienona hurmiona, kun varhaiskevään iltataivaalta hänen kasvoilleen heijastui ikäänkuin samanlainen tila" F.E. Sillanpää/Silja. Nuorena nukkunut.

Pyrkimykseni tuoda edellämainitun sitaatin tavoin oma ajankuvani kirjoitettuun muotoon, on tavoin tai toisin vielä kovin puutteellinen. Lauseiden yksinkertaisuus latistaa tunnelman kuvausta. Jolloin on tyydyttävä lakoniseen sävyyn toteamaan oma puutteellisuus ja mentävä lähipubiin luovalla ja linjoja lisäävälle siiderille. 

Kuulin uutisen, se typisti tulevaisuuden haaveni olemattomiin 40-vuoden yhteisestä taipaleesta, luottokampaaja, jonka piti tehdä niin morsiuskampaukseni kuin mustata pääni sopivin väliajoin, aikoo jättää lupaavasti alkaneen parin vuoden yhteisen kumppanuuden. Olen äimistynyt. Kuinka nyt näin? Suren tätä hiuksiin liittyvää, orastavan ystävyyden alkutaipaleen loppua luovalla ja linjoja lisäävällä siiderillä. 

Juhlistan luovalla ja linjoja lisäävällä siiderillä myös elämäni pisimmän, kahdeksan vuoden, työuran loppumista. 

Uusia suunnitelmia, uusia kokemuksia, jännitä kesä tulossa. Tule jo, minulla on kengätkin jo valmiina. 

Tämä saa riittää, oksennan kohta omalle hyväntuulisuudelleni. Huominen voi tuoda mielen mustan, se on osa tätä mielenterveyttä. Nyt rataa kuitenkin ylöspäin. Vauhti ei ole kova. Pickwick ja kuiva omppu odottaa. Nam. 

Nuku sinä vaan rauhassa.

Maaliskuun auringon alla on hyvä hetki tehdä inventaario univarastoon. Heräsin tänään pikkaisen vaille kymmenen, aurinko paistoi silmiin jo varhaisina aamuhetkinä mutta pinnistelin alitajuntaisessa maailmassani. 


Viime syksyn pahin parhain unisaldo lienee lähemmäs 15 tuntia. Reippaat kymmenen tunnin yöunet lisättynä kahdet eri päikkärit. Joku voisi sanoa elämäni menevän ohi. Toinen voisi kommentoida nukkuma-ajan olevan jo terveyttä haittaavana tekijänä. Itse totean ylpeänä, että tänä ja muutamana muunakin aamuna heränneeni ennen kelloa omin voimin ja omasta halusta nousta päivään uuteen. Aika kivaa. En tosin voi kieltää ajatusta sängyn kutsuvuudesta ja pienistä päikkärirepsahduksista.


Nyt katselen ympärilleni. Täällä ei ole siivottu, sänkykin vielä laittamatta, ulkoillakin voisi. Opiskelusta puhumattakaan. Töihin täytyy ainakin mennä. Jos pienet päikkärit sittenkin. 


Taistelu jatkuu, vaikka aurinko paistaa. Näin se vaan on, tie on mäkinen ja matka on pitkä. Henkiset paukut eivät ole entisensä. Tiedä sitten kuinka niitä lataisi? Onko neuvoa-antavia? 

Nuku sinä vaan rauhassa. 

Hei ei enää haaveilla mitä muuta on tarjolla.    

En osaa arvailla. 

Voi jos heräisit sattumalta.