maanantai 27. syyskuuta 2010

Pieni maailmanparantaja ja muita huokailuja

Aurinko laskee. Iso huokaus. Tänään on ollut hyvä päivä. Miten hyvän sitten kukin määrittää, on niin sanomattakin selvää: subjektiivistä. Minulle "hyvä" on eriasteinen olotila tänäpäivänä kuin se vaikka oli puoli vuotta sitten. Helmikuu 2010 asteikolla tämä päivä olisi ollut peruspäivä, ehkä jokseenkin tylsä päivä jotta se olisi ollut hyvä, olisi vaadittu jotain spesiaalia. Surullista sinänsä. Hmm... Hyväksi päivän tekee se, että heräsin tärkeän ihmisen viereltä, näin ystäviä, sain tehtyjä opiskelujuttuja, nukkuin vain puolentoista tunnin päikkärit. Hyvästä huolimatta on vieläkin kovin tyhjää ja yksinäistä. Pieni huokaus. Olen huomannut ajattelevani paljon hyvästien jättämistä. Luulin jättäneeni hyvästit, kaksikin kertaa mutta on niin paljon sanoja, joita voisi sanoa, että on raakaa itsensä huijaamista, jos kuvittelee voivansa jättää hyvästit sen tilaisuuden tullessa kohdalle. Toisaalta hyvästien jättö siinä hetkessä lohduttaa. Pelkkä kädenkin puristus tuntuu kuin tuhannelta sanalta. Iso huokaus...  








Alussa kun kirjoitin hyvän määrittelystä ja kuinka surullista oli se ettei esimerkiksi vuoden alussa osannut iloita ja arvostaa "tylsää" arkimaanantaita. Pieni huokaus. Seuraava havainto liittyy vahvasti hyvää. Tein erääseen opintojaksoon liittyen erinäisiä netistä löytyviä testejä. Hömppääkö? Niin tai näin, erään testin tulokseksi sain maailmanparantaja, jonka kuvaus on tämä:
 "Olet ihmisrakas ideoiden uudistaja. Olet vakava, hiljaisen voimakas, sinnikäs ja kiinnostunut työstä, joka auttaa maailmaa ja innostaa muita." 
Tunne niin voimakas, kuinka mikään tai kukaan pystyy asiaa paremmin tiivistämään. Sen tiedän etten usko horoskooppeihin. En tiedä uskonko, että meidän jokaisen kohtalo on ennalta määrätty. Pieni huokaus. En tiedä uskonko "merkkeihin". Mutta jos kuoleman takaa pystyisi jonkinlaisen "merkin" antamaan, luulen tai haluan uskoa sellaisen saaneen. Isän "perintö", joksi sitä nyt kutsun. En ole enää isin tyttö, koska isää ei enää ole mutta olen perinnyt ja oppinut isältäni paljon, jonka tuon testin tuloksen kuvaus tiivistää enemmän kuin paremmin. Se, ei paitsi kuvaa isääni, se kuvaa sitä mitä haluan elämältäni saavuttaa. Iso huokaus.

On eräs elokuva. Se on tietyllä elämää mullistavalla tavalla vaikuttavin, mitä olen koskaan nähnyt. Se edustaa myös minun, surullisesti joudun toteamaan, naiivia elämänkatsomustani. Se miksi se on naiivia, koska minulla on valitettavasti epäusko ihmisiin ja heidän hyvyyteen. Ihmiset ovat kuitenkin pohjimmiltaan kovin itsekkäitä. Niin, hmm... Varsinkin tämän kansakunnan  nykytilasta ja tulevaisuudesta päättävät poliitikot antavat niin esimerkillistä esimerkkiä itsekkyydestä. Mitä näitä nyt on... korruptiota, lahjuksia, tukien myöntäminen itselleen, ilmaisia lentoja, ilmaisia pesukoneita, ilmaisia taksimatkoja huoralaan jne. Sitä sanotaan, ettei "ilmaisia lounaita ole". Ja onhan se varmasti niinkin. Poliitikko-rassuilla on varmasti kielinystyrät jo niin kulutuksesta tunnottomat, ettei edes ilmaiset lounaat, vaikka niitä tarjoillaan maistu enää miltään. Pieni huokaus. No yhtäkaikki. Nyt käsi pystyyn. Myönnän. Olin ilkeä. Ei näin. Toisista ikäviä asioita kirjoittamalla ei voita mitään. On löydettävä jokin toinen keino purkaa omaa turhautumistaan. Syyttävä sormi osoittaa varmasti meihin kaikkiin, jollain tasolla. Aina ei esimerkiksi osata arvostaa ystävyyttä, vaan tehdään ja puhutaan selän takana pirullisia. Myönnän olen itsekin tähän syyllistynyt. Harmittaa. Inhottaa. Huokaus.

Se, mitä kukakin täällä elämältään tahtoo, on jokaisen oma asia. Se mitä haluaisin uskoa, että ihmisistä löytyisi hyvyyttä mutta se taitaisi olla vaan itsensä huijaamista. Se elokuva, joka oli mielessäni kun edellisen kappaleen aloitin on elokuva Pay it forward, tässä traileri. Se, miksi minä olen täällä ja se mitä, mikä minun elämästäni tekisi elämisen arvoisen, on että joku päivä joku ihminen voisi sanoa minun hautajaisissani, että tein hänet onnelliseksi. Se on elämältä paljon saavutettu, jos pystyn jonkun, yhdenkin ihmisen teoillani ja sanoillani tekemään onnelliseksi. Huokaus. Palaan mustaan. Täysikuuta verhoaa musta taivas. Tumma verho varjostaa, vaalea kuu kohta kättäni koristaa. Älä kysy. Surettaa. Löydänkö enää paikkaani? Pieni maailmanparantaja ikävöi ja huokaa.





Oispa jo aika toinen. Keinu enää yksinäinen ois.

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Keltaiset sukset ja mämmiä kermalla, niistä on pääsiäiset tehty.

Keltainen, väri josta en hirveästi pidä. Silti tänään, 4 viikkoa "sen" jälkeen, pukeuduin keltaiseen puseroon. En ymmärrä, miksi sinä Kostajaisten jälkeisenä päivänä vuonna 2009 sen edes ostin. Silloin paistoi aurinko. Terassien pöydät notkuivat viilentäviä. Keltainen on merkki keväästä. Keltainen tuo mieleen pääsiäisen.


Lapsuuden pääsiäiseen kuului rutiineja, ei kristillisiä, viihteellisiä. Tykkään mämmistä. Myönnän sen suurella riemulla ja ylpeydellä. Pääsiäisenä risteiltiin. Käytiin Tallinnassa. Olin alta kymmenen ja Mustanmäen tori kukoisti piraatteja. Sieltä taidettiin ostaa muutamia cd-levyjä ja Niken t-paitoja. Myöhemmin pääsiäiseen täyttyi valkeudella ja pohjoisella. Lasketeltiin. Ukko Halla ja Iso-Syöte tulivat tutuiksi. 


Aloitin tämän "perheharrastuksen" alta kouluikäisenä. Omat ensimmäiset sukset olivat neonkeltaiset. Kaikesta keltaisesta karmivuudesta huolimatta sukset olivat parhaat. Paikka oli Jyväskylän Laajavuori. Noin (reilun) metrin pituinen kiitäjä körötti hissillä rinteen puoliväliin iskän suksien välissä. Polvet joustoon, alkuvauhdit ja suorinta latua alas. Ei, siinä ei kurvia tai hidastekäännöksiä tarvittu. Iskää sai aina odottaa rinteen juurella. Olin pro, tottakai. Isän mielestä myös. Osasin tehdä temppujakin. Jos kaaduin, iskä lasketteli viereen, veti minut takaisin pystyyn ja taas mentiin. Autossa, matkalla laskettelemaan kuunneltiin Mikko Alatalon kasetilta Taikanappia, mahtavuutta. Aika tuo huoleton ja ihana. Kaipaan.


4 viikkoa. Mitä on tapahtunut välillä 22.8.-19.9.? Muistelen. Onko maailmalla tapahtunut mitään? Ei merkittävää. Mullistuksia? Ei. Ruotsin vaalipäivä on tänään. Niin. Aivan sama. 11.9. vuosipäivä meni. Niin. Aivan sama. ... Maailma niin oma kuin ulkopuolinen tuntuu merkityksettömältä. Aurinko on keltainen. Huh, onneksi on satanut. 


Yksi puolto keltaiselle. "Look at the stars, look how they shine for you, and everything you do, yeah they were all yellow." Yellow. Voisiko videon tunnelmalta muuta toivoa? Ei. Täydellinen sää, meren ranta, tuuli puhkoo ja harmaata. Kysyjä, tietämätön, tässä sinulle vastaus kysymykseen "Miten oot jaksanut?". 


Elämän harmaus, on siellä keltaistakin. Hetkittäin. Ei silti liikaa naurua ja iloa yhdelle päivälle. Muistoja kultaisia, niissä on keltaista. Hento hymy = hento askel eteenpäin. Päivä toinen huomenna. Viimeiseen kuvaan, hyvää yötä.
Ps. Kuu, tule jo esiin. Tuo tullessasi kauniimpia unia.


Ei tää voita. Anna sataa vaan. Tule tulva. Vie pois.

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Musiikin värit. Terapiaa part 332.

Tänään yskin. Harmittaa. Täytyy kasvattaa kipukynnystä. Tämä kipu, jos sitä edes siksi voi kutsua, on pientä mitä osastoilla monet tuhannet ihmiset joutuvat kestämään. Sitä kivun määrää ei voi ymmärtää. Joten miksi valittaa syksyn flunssasta. Asiat täytyy laittaa perspektiiviin. Kohta keitän ohrapuuroa. Sitä syödään kera mansikkakeiton kun ollaan kipeitä. 


Musiikki, kirjo erityylisiä väriyhdistelmiä. Mielestäni oma laadullinen kuvaus ei riitä kuvamaan vielä melodioiden kauneutta tai niiden mystisyyttä tai ylipäätään vangitsevuutta. Keskityn siis lyriikoiden maailmaan, jossa siinäkin tallustelen hiekkalaatikkotasolla. Antaa lapsen olla lapsi taas hetken aikaa. Ajan henkeen Top7

  1. Amorphis - Leaves Scar
  2. Kirka - Leijat / Tuuli Häntä kuljettaa <3
  3. Nightwish - Sleeping Sun
  4. Johanna Kurkela - Juurrun Tähän Ikävään / Männyn alla kynttilä, en unohda. Ikävä.
  5. Laura Närhi - Salaa Yksinäinen Nainen
  6. For My Pain - Autumn Harmony
  7. I Cannot See His Color (The Village Soundtrack) (Poikkeus, sanoja ei tarvitse.)
Visuaalinen tunne. Tänään sanat ja asiat ovat hukassa. Olen liian tunteellinen ja epärationaalinen lähteäkseni jakamaan tuomioita tämän hetken yhteiskunnalle ja valitsevalle politiikalle. Kärjistäen tuntuu, että rahanhimo tätä maata johtaa. Onko Suomi hyvä paikka elää? En tiedä. Tilastoja katsoen kyllä, mutta henkinen ahdistus kiristää kravattia.

I wish for this night-time last for a life-time. Annan yhteiskuntamietteiden hautua omaan kiehumispisteeseen. Sitten jäsennän ja jäsennän. Lopputulos. En takaa rationalisuutta. Kaivan vanhan sanontani (sanajärjesty hukassa, idea tallessa) muistikätköistä, tosin merkitykseltään eri kuin aikoinaan kuitenkin tilanteeseen sopiva. "Muutan pois. Muutan metsään"

Lopuksi jo perinteeksi muodostunut lupaamani visuaalinen tunne. Yksi sydän jokaiselle elämäni tärkeälle tähdelle.

<3 <3 <3

tiistai 14. syyskuuta 2010

On sumussa huone ja pajupilli soi.



Julma valo muokkaa aamua. Julma siksi, että se on kirkas sekä herättää unesta. Unesta, jossa olen entisen kotitalon eteisessä. Lattia on ruskea ja kylmä. Itken ja halaan. Uni kiusaa ja kiduttaa, vaikka mieluummin olen unessa siellä jossain kuin totean todellisen elämän harmauden. Mustat pupillit ja suu on kuiva. Ei auta huuto. Huuto muuten muistuttaa maalausta. Hänen kätensä työ näkyy seinillä. Voi kun saisin vielä oman kehystetyn Huudon seinälleni. Se olisi irvikuva. Minun ei koskaan tarvitsi huuta noin. En ole vihainen, olen vain surullinen. Valitettavasti se ei ole totta. Myönnän, olen vihainen. Olen jopa katkera. Kelle? Sitä en pysty paikantaa, joten lapsellisesti tyydyn toteamaan olevani katkera maailmalle.

Musta - harmaa - ruskea. Saanko ryvetä? Haluan mutta tunnen syyllisyyttä. Haluan hidastaa, haluan löytää merkityksen elämälle. Samaan aikaan kun mediassa lisääntyvässä määrin kirjoitetaan downshiftingistä (Kauppalehti & Yle), luen taloussanomien parin vuoden takaista juttua "Taantuma parantaa oloa". Ajatus mielekkäämmästä elämänrytmistä kuulostaa enemmän kuin houkuttelevalta. Mieleeni tulee punainen ja sininen. Sinisen järven aallot liplattivat varpaiden väliin ja liukastivat laiturin pitimiä kun niitä keväällä asensimme, jotta laituri olisi vatupassilleen suorassa. Niin, kaikki pieni puuhastelu on kivaa. Sain myös kehuja: "Sullahan löytyy voimaa." Niin...löytyi. Nyt olen kadottanut sen.

Punainen. Se on toinen lempivärini. Tulee mieleen rakkaus, intohimo, mansikat, mökki ja punaiset kynnet. Pelipaitani oli aikoinaan punainen. Numero seitsemän oli valkoisella. Muistoja, hyviä sellaisia. Olin viaton ja kiltti. Olen näitä asioita vieläkin. Se mikä pelottaa on olla oma itsensä.
On sumussa huone ja pajupilli soi.
On tarinoita ja on toisia tarinoita. Ymmärrän sen nyt mitä värittäminen tarkoittaa. Enkä enää paheksu sitä. On kalajuttuja, on mummon tarinoita, on kummipojan tarinoita, on lauantai-illan tarinoita. Mitä siitä, vaikka vähän värittää, elämä on kerrontaa. Oma avoin kertomus luo tilanteen haavoittumiselle. Olen jo valmiiksi rikki. En enää välitä vaikka itseni avoimeen tuuleen puhallan. 

Rocking chair without a dreamer... Tätä on niin vaikea hyväksyä. Tätä on niin vaikea ymmärtää. Puolustan taas lapsellisia arvojani ja tahtoa löytää se maailma, jossa suurin murhe tuntui olevan (lainaan ohiajanutta 13-14 vuotiasta tyttöä, joka puhui puhelimeen) "...mä en kestä! Fyken tunnilla ei saanut räjäyttää mitään." Niin. 

Woods and lakes. Sandbox without toysoldiers. Meadows of heaven. Toivottavasti olet siellä jossain. Olet niityllä vapaana elämän kivuista. Minä muistelen niitä pelireissuja. Ja erityisesti sitä mökkireissua.

Healing takes courage, and we all have courage, even if we have to dig a little to find.


maanantai 13. syyskuuta 2010

Väriä elämään - musta.

Ajattelen savua, mustaa ja väriä. Elämä tuntuu tällä hetkellä värittömältä. Kuuntelen Laura Närhen Salaa yksinäinen nainen. Elämäni kaipaa keltaista, pinkkiä, vaalean sinistä, punaista, ehkä jopa valkoista. Tahtoisin tietää et miksi on niin vaikeaa. En haluais olla tämänlainen... On niin paljon kysymyksiä. Oisi niin paljon annettavaa. Kun sen annettavan ensin vain paikantaisi itsestään.


Kukat, jotka asetin isäni haudalle olivat valkoisia. Kaipaan lujaa. Valkoinen tuo mieleen lohduttoman kaipauksen. Vihaan sitä. Tästä alkaa aika, johon mahtuu niin pahuutta, mutta toivon että pahuus jää alle valon. Ei vielä sillä olen se, joka itkee salaa unissaan. Ei huvita. Mutta pienin ja hennoin askelein etsin väriä elämään. Väriterapia, mitä se on. Vastaus löytyy aikanaan. Matka alkakoon mustalla, mielivärilläni. 


"Väriaistimus syntyy, kun valo heijastuu jostakin värillisestä kohteesta silmän verkkokalvolle. Aivot vastaanottavat verkkokalvolta lähteneen signaalin, ja monimutkaisen käsittelyn jälkeen lopputuloksena on väriaistimus. Jotta voisimme nähdä ja aistia värejä, tarvitaan ainakin kolmea eri asiaa: valoa, jokin valoa heijastava, värillinen kappale ja havainnoitsija"


Musta aukko. Kaunis. Paikka, johon tunnen nyt suurta mystistä kaipuuuta. Musta avaruus. Korjaan, avaruus on täynnä valoa, on tähtiä, on kuu, on aurinko. Vaikuttavaa jokatapauksessa. "When it's dark enough, you can see the stars" (Charles A. Beard). Vaikka olo on lohduton, haen lohtua juuri tuosta toteamuksesta. Ja tietenkin omista tähdenlennosta ja sitä koristavista tähdistä. Hmm... Musta kuva tatuoituu jo mieleeni. Jätän kuitenkin kuvan arvoitukseksi. Kerron lisää, kun siihen on aika. Antaa kuvan muokkautua ajan mukana, ehkä ne kulmatkin sitten pyöristyvät. 


Mustat karkit. Salmiakki. Asia, joka nyt tuo mielihyvää. Varsinkin tervapastillit. Savu on hyvästä. Savusauna tuo mieleen muistoja, ylipäätään sauna tuo mieleen muistoja, joiden ovet haluan nyt sulkea. Surullista ja tuskaista, siksi asian kieltäminen tuntuu oikealta ratkaisulta.   Voin paljastaa, että tunnen jo toisen mielihyvän lähteen hetkittäin palautuvan mieleen. Siihenki liittyy myös voimakkaasti pimeä ja musta. Mutta parhaimmillaan se vie sellaiseen värien kirjoon, josta tällä hetkellä en osaa uneksia. Kiellän jopa sen kuvan itseltäni. En osaa nyt nauttia, enkä saa. 




Mustista mustin tällä hetkellä. Mutta samalla myös voimia antavin. Ehkä tulee valoisa ja luminen talvi. Ehkä myös kevät aikanaan saapuu. 
http://www.youtube.com/watch?v=B1CxCBI6XKA&feature=related

Haluan tuoda esiin haavoittuvaisen minäni. Ja kohdata sitä kautta voimani ja vahvuuteni. Tämä huuto pimeään on se apu, mitä tarvitsen. Tämä ensimmäiseni on kaikista herkin, sillä kirjoitukseni ja mietteeni ovat kovin viattomia. Valitettavasti kasvua ja harjaannusta varmasti tapahtuu blogissani ajanmyötä. Mutta nyt nautin kirjoittamisen naiviudesta, missä minun ei tarvitsee näyttää osaamistani, kykyjäni. Saan tavallaan olla lapsi ja kirjoittaa väreistä jos niin tahdon. Elämä on täynnä värejä. Jollain värit vaan sammuvat liian aikaisin. Hänet laitettiin pieneen valkoiseen puuastiaan. Ennen hän oli yli 190cm pitkä aikuinen mies. Nyt hän mahtui tuohon pieneen rasiaan, mihin ei valoon säteet ulottuneet. Kirjoitin ja opin tuossa alussa väriterapiasta. Teoria osuuteen kuului värin muodostuminen. Värinmuodostukseen tai väriaistimukseen tarvitaan valon heijastavaa vaikutusta. Tämä heijastus puuttui siitä suljetusta puu-uurnasta. Elämä oli sammunut, värit kuolleet.  


Jotta löydän oman väripalettini uudestaan. Jotta näytän ja toteutan antamani lupauksen, tarvitsen aikaa. Pyydän Sinulta anteeksi, en ole nyt niin vahva, mitä lupasin. Mutta olkoon tämä seuraava visuaalinen tunne, se polun alku löytää elämäni värit.