On kulunut vuosi, kahdestakin näkökulmasta. Elokuu meni ja syyskuun 13.päivä on tältä vuodelta eletty. Tarkoittaen, että tämä narikka on ollut pystyssä yli vuoden. Vaihteleva tahti, vaihteleva mieli ja paljon unohtuneita hetkiä, joskin muutama tallennettu yläkovalevylle. Vieroksun edelleen värejä, etenkin harmaata, vaikka pirulainen pysyy minussa kuin takiainen. Mustan tunteen näkökulma on ja pysyy minussa kuitenkin saaden eri merkityskannan kuin reilu vuosi sitten. Voiko mustaa kutsua pehmeäksi mustaksi?
“Tahtoisin tietää et miksi on niin vaikeaa.” Kysymykseen en ole löytänyt vastausta.
“Valkoinen tuo mieleen lohduttoman kaipauksen. Vihaan sitä.” En enää vihaa, olen päässyt eteenpäin. Kaipaus on kuitenkin lohduton.
“Antaa kuvan muokkautua ajan mukana, ehkä ne kulmatkin sitten pyöristyvät.” Ei teräviä mäkiä, ajatuksia kylläkin. On niitä. Mitä ikinä ajatuksen kertoja minulle halusikaan sanoa, kerron matkan olevan pitkä, en näe porttia, jonka laudat olisivat hiottu pyöreiksi. En vieläkään.
“En osaa nyt nauttia, enkä saa.” Olen oppinut nauttimaan, olen antanut itselleni luvan. Yksi näkökulma kaipauksen muuttumiseen, salliminen. Kivan, hyvän ja naurun kolmiyhteys ja kombinaatio, olen antanut luvan.
“Haluan tuoda esiin haavoittuvaisen minän.” Olen ollut rehellinen itselleni ja teille. Olen onnistunut. Onnittelut minulle. Teen jotain oikein. En ole pettänyt, tämä on totta.
“Elämä oli sammunut, värit kuolleet.” Olo on harmaa, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Mitäänsanomaton. Haaveet ovat vallanneet minut, väriä siis kenties. En ole kyennyt valottamaan matkaani, en ole kyennyt määrittelemään matkaa vaikka tavoite on mielessä. Totta on kuitenkin se, että hän on kuollut. Hänen värit sammuivat ja sellainen asia kuin ylösnousemus on huijausta, petosta.
“Jotta näytän ja toteutan antamani lupauksen, tarvitsen aikaa.” Tarvitsen aikaa. Lisää.
Olet ollut läsnä yli puolitoista vuotta. Olet muuttanut muotoa. Ensin olit vihainen, koit ettei sinua kuunnella. Sait olla itseksesi kauankin. Ikävä otti välillä paikkasi. Kyyneleet toivat toisaalta parhaimmat ja kuitenkin pahimmat puolesi esille. Olit hetken epätoivoinen, kunnes puhelin soi eräs iltapäivä. Sait hetken itsellesi, oman tilan, Ikävä sai tilaisuuden käsitellä tapahtunutta ja vei sinua eteenpäin. Sait kaverin, Rauhan. Ikävä esitteli hänet sinulle. Te, kolme ystävää vuorottelivat kanssani öisin ja aamuisin. Päivisin taisin selvitä näennäisesti yksin, vaikka tiesit, että tarvitsen sinua. Olit kulman takana siltä varalta että romahtaisin. Ikävä sanoi näkemiin, otit tiukemmin kiinni Rauhasta, taisitte rakastua ja solmia minun elämän mittaisen liiton. Olen hyväksynyt sen, että en enää ikinä ole yksin elämässä. Te, Kaipaus ja Rauha tulette olemaan kanssani läpi elämäni. Välillä tuntuu ruuhkaiselta ja haluaisin vaihtaa paikkaa henkilön jos toisenkin kanssa. Keväällä riitelimme toisinaan, olette kuitenkin antaneet minulle anteeksi, aina. Vaikka Rauha on herkkä ja heikkokin toisinaan, olette antaneet anteeksi sen kun olen kaivannut Ikävää. Olette ymmärtäneet kyyneleeni. Olette antaneet anteeksi hapettoman tilani. Rauha voimistuu päivittäin, hän on vain niin kovin nuori ja tietämätön tapahtuneesta. Annan hänelle aikaa, olen luvannut sen. Vaikka hänen ilkeä veljensä, Rauhaton myrkyttää mieltäni ja ahdistaa minua, ymmärrän että he ovat sisaruksia ja minun tehtäväni on hyväksyä perhe kokonaisuudessaan. Onhan minullakin perhe. On minulla ikävä Ikävää, sitä onneton, riuduttavaa oloa, josta ei ilman maksua pääse eroon. Suru pitää huolen omasta Ikävästäni. Luotan siihen. Mutta nyt olen valinnut sinut, herkän Kaipauksen ja puolisosi Rauhan.
Kynttilä paloi ikkunalaudalla koko pitkän pyhäinmiestenpäivän.
Isä lepää rauhassa, pärjään, olen edistynyt. Olen löytänyt haaveen. Kaipaan sinua.
