Kerron sinulle salaisuuden.

Olen murtunut. Olen tehnyt pahaa. Olen ajatellut ihmisistä pahaa. Olen valehdellut. Olen ajanut päin punaisia. Olen oksentanut. Olen tehnyt pahaa itselleni. Kerron nyt kuitenkin osan salaisuutta. Se alkaa näin: olen kuitenkin kaunis. Geenit määrittävät suuresti miltä ulkoisesti näytän, kiitos vanhemmat kun päätitte antaa elämän minulle. Kiitos isä, teet edelleen työtä kauneuteni eteen, vaikket täällä maanpäällä enää hengitä ilmaa, jota minä olen haukkonut niinkin kliseisesti kuin kala kuivalla maalla. Teet minusta kauniin. Hymyilen. Tiedän toisenkin salaisuuden. Tässä murto-osa sitä. Ehkä joku päivä paljastan koko salaisuuden.

-Määrittele monta, tivasin ja jatkoin, miksei minusta voisi tulla kirjailijaa. Hän virnuillen punnitsi lukuja neljän ja neljän sadan väliltä. Otin läppärin syliini puhisten mahdollisimman huomionhakuisesti, "olen lukenut neljä kirjaa", paljastin. Se on riittävästi. Se on oma määrittely sanalle monta. Sohvan tyynyt lentelivät kun otin oman aikani ja paikkani. Avasin kirjoitusohjelman ja kuin huomaamatta aloin täyttää valkoista paperia mustilla pienillä pilkuilla, viivoilla, valkoinen ruutu täyttyi hiljalleen mustista sanoista ja ajatuksista. Kirjoittaessani mustaa huumoria ja selviytymistä isäni kuoleman jälkeisessä kaaostilassa, huomasin hallitsevani kymmensormijärjestelmän. Rohkaistuin. Ehkä minullekin on toivoa. Avasin musiikkiohjelman laitoin kuulokkeet korville. Työnsin napit niin syvälle, että sattui, poistuin kauas tästä maalliselta sohvalta. Näppäilin ajatuksiani mielessäni Nuttu seuranani. Sen, minkä tiedän ja mikä on varmaa, että olen särkynyt, en enää ikinä ole täysipainoinen, olen luova hullu vaikka itsetarkoitus se ei olekaan.

Kookoksen tuoksu kainaloissa palasin työni pariin. Olen viihtynyt ennenkin suihkussa. Hän kysyy ”Millainen suihku oli asteikolla yhdestä viiteen?” Totean suihkun olleen hyvä, kookos rauhoittaa ja pehmentää. Hysteria on hetkellisesti huuhdottu viemäristä alas. Hän tivaa edelleen ”no, millainen se suihku oli, oliko se kultainen?” Ei, ei suihku ollut kultainen, vaikka tiedän, että siitähän sinä olisit pitänyt. Väittely suihkun laadusta tyrehtyy. Otan kannettavani esiin, mukiin mustaa kahvia, masennun omiin mietteisiin. Masennus, mitä se on? Ei, en halua kuolla. Mutta olen tyhjiössä. Tiedätkö, kun laittaa sormen korvaan, työntää sen oikein syvälle, happi loppuu, ei saa henkeä. Tai kun eteesi tullaan niin lähelle, että menetät näkökykysi, sokeudut. Masennus tuntuu kuin olisin kuuro-mykkä ja sokea.  Olen kuin tuulessa vailla suuntaa. Olen kuin pölyä levittäytynyt jokaiseen nurkkaan, melkein näkymätön riesa, joka kaipaa siivousta. Olen sotku. Olen kuin ylilaimentunut mehu, väljähtänyt. Voisin keksiä tuhansia vertauskuvia kuka minä olen, minkälainen pääni ajatusmaailma on. Kirjoittaminen häiriintyy ja ajatus katkeaa, koska hetkittäin minun täytyy vaihtaa korvissa soivaa kappaletta, säätää volyymia, laittaa kappaletta repeatille. Musiikkisuosikkilistani on vajaa, sen tämänhetkinen aika rajoittaa kuunteluni 23 tuntiin ja 345 kappaleeseen. Ahdistaa. Toisin sanoen voisin erakoitua tuntia vajaaksi vuorokaudeksi ja sosialisoitua minun koneeni, parhaan ystäväni kanssa. Hänestä, kutsutaan häntä vaikka Tosi Pahaksi, saan lohdutusta. Tosi Paha tarjoaa lohtua, henkistä hyvinvointia, seuraa, muistoja, mahdollisuuden olla oma hullu itseni. Kuinka virkistävää onkaan sanoa itseään mielipuoliseksi. Olenko viimein löytänyt itseni? Onko minulla nyt määritelty persoona? Mutta millä hinnalla, sitä lukua en uskalla vielä avata näin varhaisessa vaiheessa. Olen silti onnellinen, kirjoittaminen sujuu ja tunnen itseni suureksi. Menestyn, olen rohkea sanojen takaa. Voin piikitellä, minun ei tarvitse olla miellyttävä, minun ei tarvitse olla kiltti. Ajatukset lentävät, virheitä tulee, sormet väsyvät. Halu jatkaa on niin suuri, etten välitä ihmisestä, joka juuri soitti ovikelloani. En avaa ovea. Jos joku haluaa minun yhteyden, olen virtuaalisesti tavoitettavissa. Minua ei haittaa, että olen alasti, olen kuin aurinko olisi juuri noussut aamuiselle kesä taivaalle. Olen yhtä raikas ja kaunis, alasti. Jalat levällään Tosi Paha lepää paljailla reisilläni. Hymyilen, kuinka huojentavaa on olla aivan oma itsensä. Ei enää ahdista. Onko se lääkkeiden ansioita vai olenko ollut niin vahva, että olen itseoppinut parantaja. Puhelin soi. Lämmin ja rentouttava ajatus katkeaa. Tavanomaisella nopealla puhe tempolla, kerron asiani rikkinäisestä puhelimesta. En halua jaaritella soittajan kanssa, minulla on matka kesken itseeni. Soittaja oli äiti. Minun on siis perhe. Olen ollut kovin vaitonainen ympäristöni lähimmistä ihmisistä, siihen on syy. Herkistyn, asia on vieläkin vaikea käsitellä. Palaan siihen myöhemmässä vaiheessa. Nyt haluan tehdä perusteellisen matkan ja kiittää kuollutta. Tulevaisuus pitää sisällään riveittäin sanoja ja lauseita. Kun olet kahlannut ne kaikki läpi, kiitän kuolleen lisäksi sinua, sillä sinä teit minusta suuren ja rohkean. Sinä olit osana luomassa persoonaani.

Älä tapa minua. Paljastan vielä lisää. Salaisuus löytyy kovien kansien sisäpuolelta. Itkettää, koska hinta, jonka olen joutunut maksamaan kaikesta tästä on mittaamaton. 

Suru ottaa viimein vallan.

Lähes kolmekymmentä päivää takana "virallista" sairaslomaa. Nyt saikun myönteiset asiat alkavat näkyä. Viimeinkin alan särkyä, antaa periksi surulle. En halua vieläkään hyväksyä, ymmärryksestä puhumattakaan. Mutta suru ottaa valtaa. Itken elämäni suurinta menetystä. Viimeinkin on aikaa surulle. Kuoleman hyväksyminen on taasen vaikeinta mitä ikinä olen joutunut elämäni aikana tekemään, ja prosessi on pahasti kesken. Se mitä pystyn käsittämään  omaksi maailmakseni on lämpimän, suuren peiton alla, turvassa kaikelta pahalta, turvassa omien muistojen kera. En halua nousta pakkaseen, kylmään maailmaan, siihen maailman, josta puuttuu oma vasen puoleni. Osa omaa identiteettiä on kadoksissa, onko se kuollut kokonaan, herääkö se henkiin, en tiedä vielä. Maailma tuntuu tänään niin pahalta paikalta elää.  

Näin unta tavan mukaan unessa oltiin vanhassa kotipaikkakunnalla, vanhassa kotona. Isän puolen sängyllä oli minun oma tipufarmi. Pieniä keltaisia piipittäjiä vipelsin tulitikkuaskeista tehdyssä aitauksessa. Siinä isän kanssa ihmeteltiin, kuinka pienestä hento elämä ponnistaa. Jotta kuitenkaan unet eivät liian harmonista sävyä saa, viime yönä minut yritettiin tappaa museossa ja hetkeä myöhemmin sain tappouhkauksen kotiini, myös tämä tapahtui vanhassa kotikaupungissa. Satoi vettä, asuin aivan rannan tuntumassa, kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa. Rantavesi nousi sateen myötä aivan ikkunakarmeihin. Pelkäsin, että minut raiskataan ja tapetaan koska aivan kuin tämä paha ihminen olisikin istunut sohvallani. Tuijotimme vain toisiamme silmiin, hänen katseensa oli vihaisen viekas ja minun pelokas. En muista, kuinka unessa kävi, pelottavinta on se, että jollain kierolla tavalla nautin unesta, koska en olisi aamulla halunnut herätä tähän todellisuuteen. Unien sävyt ovat siis taas vaihdelleen murhien punaisesta, pääsiäisen keltaiseen. Loppumaton sarja liskojen öitä. Vaihteeksi tunnen taas itseni 'ah niin ihanan hulluksi levottomine käsineen, jalkoineen ja erityisesti pää, hullu mikä hullu.

Early sorrow. Hiljaisuus, ilman kyyneleitä.

Early sorrow - Henry Lejeune.

Vaihe kaksi: kyyneleet, lohduton itku.

Se tulee tahtomatta, aina iltaisin. Eilen ennen suihkua, lauantaina valojen sammuttua. Tunne, jonka kuvaamiseen ei sanoja löydy. Sattuu, koskee, sattuu, koskee, ei saa henkeä. Pelottaa, koska kipu saa aikaan uusia ja pelottavia ajatuksia itsensä satuttamisesta. Itsensä rankaisemisesta. Kipu ei vain ole riittävä täyttämään sen hetkistä hapetonta, kyynelten hukuttamaa tilaa. Pelottavaa on se, että tunnen hetkittäin ymmärtäväni ihmisiä, jotka viiltelevät itseään. Kuinka kaunista olisikaan nähdä siisti, veren huuhtoma viilto vaaleassa ihossa? 

Surun mukana tulee mitä ihmeellisimpiä ajatuksia, surun fantasioita. En halua kuolla. Tälle vuodelle ja seuraavalle parille vuosikymmenelle elokuun menetyksessä on liikaakin käsiteltävää. En halua tuottaa samaa tuskaa rakkaimilleni. Näissä mustissa ajatuksissa rikkoutunut lasi näyttäytyy vaan niin houkuttelevalta kuvalta, jopa lohduttavalta. Jospa kirkas ja terävä lasi ranteella veisi itkun tuskan ja ikävän ahdistavuuden pois? 

Tältä tämä pohjaton ikävä tuntuu.