En ole kirjoittanut sinusta pitkään aikaan. Olen välillisesti muotoillut tunteitani milloin runoin ja milloin proosan kirjaimin. Olen unohtanut kirjoittaa jouluisista kuusenhakureissuista Korpilahdelle. Olen unohtanut kirjoittaa pelireissuista. Olen unohtanut kirjoittaa kesälomista ja asuntovaunuelämästä. Olen unohtanut kirjoittaa hiihtoreissusta, siitä yhdestä Sippulanniemessä, jonka muistan. Se oli hyvä lenkki, vaikka aluksi vastustelin lähtemistä. Kaaduin siinä isossa mäessä. Ei sattunut. Sinä taisit mennä edeltä. Jouduit odottamaan minua useasti. Hetkittäin minä pidin vauhtia yllä. Erikoista, että tuo yksi lenkki, josta on aikaa kulunut jo yli kymmenen vuotta, on juurtunut mieleeni näin voimakkaasti. Muistan sinun sinisen ulkoilupuvun. Voitelit pihassa molempien sukset. Se taisi olla sunnuntai iltapäivä, ulkona taisi jo hämärtää. Tungosta ladulla ei ollut. Taidettiin valita perinteinen tyyli. En ikinä kiittänyt hiihtoseurasta. Kiitän nyt, vaikka onko sillä enää mitään merkitystä. Kiitos iskä! Lohtu on laiha.
Ikävä. Ikävästä olen kirjoittanut paljon ja kirjoitan lisää. Ikävä parisuhteessa on yleensä mukava asia. Toista on kiva ikävöidä, se kertoo välittämisestä, tunteista toista kohtaan. Ikävä helpottuu kun nähdään. Ikävä helpottuu kun kuulee toisen äänen. Ikävä lakkaa (useimmiten, ainakin hetkellisesti) kun tuntee toisen kosketuksen. Harvemmin ikävää pääsee syntymään jos asut rakkaasi kanssa samassa kodissa. Ikävöiminen on stressaava olotila elää. Ikävä ei jätä mieltä koskaan rauhaan vaikka nauraisit tai nauttisit elämästä. On aina se tyhjä tunne sisällä. On aina se jokin, mikä muistuttaa hänestä tai hänen poissaolosta elämässäni. On ikävä. Ikävä ei hellitä kirjoittamalla. Ikävää ei pysty unohtamaan koska en pysty tai halua unohtaa häntä. Ikävä ei hellitä vaikka en siitä kirjoittaisi. Kirjoitan kai, että ymmärtäisin ja hyväksyisin itseni tällaisena kuin nyt olen.
Olen ikävöinyt yhtä ihmistä niin paljon, että en ole pystynyt ikävöimään muita läheisiä: perhettä tai ystäviä, eläviä tai jo poismenneitä. Ikään kuin sisälläni ei enää ole tilaa ikävöidä kuin sitä yhtä, isää. Vaikka taannoin kirjoitin valinneeni Rauhan, en Ikävää ole pystynyt sivuuttaa. Ikävä häiritsee keskittymistä. Voin istua tunteja sohvalla ja vain katsella ulos pimentyvää iltaa. Mietin missä olet, kuinka saisin yhteyden sinuun? Kuuletko minua? Tapasitko kaikki kuolleet läheiset, kun poistuit täältä? Tapasitko äitisi kun poistuit täältä? Miltä kuolema tuntuu? Miltä tuntuu, kun elämä viedään pois? Lääkäri, se musta enkeli, kuoleman viestintuoja. Paholainen ja auttaja samassa valkoisessa takissa. Kuinka kieroa.
Entä kun ikävä ei koskaan lakkaa? Entä kun ikävä ei koskaan hellitä? Entä kun ikävä vain kasvaa? Mitä tehdä ikävälle, jota ei itse pysty hallita? Miten jaksaa elää pohjattoman ikävän kanssa? Voiko ikävään sairastua? Voiko ikävään kuolla?
