4.12.2011 / Kirje iskälle (edit 11.11.12)
Tein haudallesi seppeleen. Mietin, olitko oikeassa, olisitko tuntenut itsesi
ulkopuoliseksi ja huonoksi. Ei, et saa myrkyttää ajatuksiani. Niin. Tein jotain
sinulle, omat käteni loivat muhkean seppeleen haudallasi, keskelle kynttilä ja
kauneus levätköön siinä. Kuinka paljon kaipaankaan hiljaista läheisyyttäsi.
Kuinka paljon kaipaankaan ääntäsi. Kuinka paljon kaipaankaan olemustasi. Kuinka
paljon kaipaankaan olemassa oloasi.
Syyllisyydestä viis, et voi
sitä tuntea enää, mutta sanonpa vaan, että päivittäinen ikävä on raskasta
kantaa. Näin sinusta unta viime yönä. Olen pahoillani kun en ole laskenut
kertoja, jolloin olet ollut yöseurani.
Kirjoitan sinusta ja
minusta. Ajattelin, että olisin reipas tyttö ja saisin tämän (=salaisuus) valmiiksi
helmikuussa. Aika ei taida
kuitenkaan olla valmis. En tiedä onko aika koskaan valmis. Sanat eivät vain asetu paikoilleen, niin kuin tahtoisin niiden asettuvan.
Kirjoitan sinulle. Kirjoitan
itselleni, tämä on sitä terapiaa nyt. Kirjoitan muille. En tiedä miksi, minun
on saatava kirjoitukseni julki. Kai, että lähimmäiseni näkisivät, mikä on
totuus? "Minkä totuus?", kysyisit. Minä vastaan: "minun". Minun totuus. Minun
rakkauteni. Minun herkkyyni. Minä.
Minä olen monelle kuin
ilmaa, vähän kuin sinä, Me olemme niin samanlaiset. Minä haluan kertoa, kenen
tyttö olen. Minä haluan tehdä sinut näkyväksi, niin kuin olisit ansainnut jo
elinaikanasi. Kenenkään loukkaantumatta ja ketään loukkaamatta. Nyt on minun
vuoro pitää puoltasi. Nyt on minun vuoro näyttää, ettet ollut ilmaa. Haluan
vaalia muistoasi. Jokaisesta ihmisestä tulisi kirjoittaa kirja.
Hyväksyin ne ehdot, jotka teit koskien lähestyvää kuolemaasi. Kunnioitin niitä, ainakin yritin. Olit rauhallinen.
Uskomattoman rohkea. Et itkenyt, et näyttänyt huolta, ajattelit meitä
viimeiseen hetkeen saakka.
Reilu vuosi kaksi vuotta myöhemmin
en voi vieläkään uskoa, että olet poissa isä.
Mies nukkuu vieressä, minä annan kyyneleiden valua. Täällä on pimeää, ulkona sataa ensilumi. Auton äänet
kuuluvat, vuorokausi on vaihtunut, ylihuomenna on itsenäisyyspäivä. Niin.
Itsenäisyyspäivä ja Tuntematon. Vuoden jokaisesta päivästä löydän jotain tai
jonkun hetken, mikä linkittyy sinuun, isä.
Olen meinannut töissä puhjeta
kyyneliin monesti. Olemukseltaan sinunlaisesi, perheen
isä, on tehnyt viikonlopun ostokset. Palapaistia, perunoita, voita, leipää,
maitoa, juustoa, salaatit, wc-paperia, juustosnaksuja, olutta ja jotain kahvin
kanssa, tässä ne ovat meidän ostokset, jotka toit kotiin perjantaina. Niin. Et
se ollutkaan sinä. Se mies oli joku vieras, joka maksoi kortilla ostokset,
jonka lompakko oli mustaa nahkaa, jonka nimettömässä kultainen, joka oli
reippaan kohtelias ja joka oli aivan kuin sinä mutta ei kuitenkaan. Arvaa, olenko
pettynyt. Joudun nielemään kyyneleet, puremaan huulta ja jopa kaivamaan
kohteliaan hymyn. Silmistäni voisi löytää kaipauksen, jos tietäisi etsiä.
Silmäni eivät hymyile, niiden lohduton sävy on aito. Toivotan asiakkaalle hyvää
viikonloppua, aivan kuin toivoisin joskus meidän kaupan kassaihmisen tehneen
sinulle saman.
Isä, ajatukseni harhailevat.
Huomasin kämmenessäni jotain likaa. Lika tuli varmaan, kun kaivoin auton alle
pudonnutta kännykkääni. Harhaileva ajatus yrittää kasata kaikki kirjoittamani
tekstit saman tiedoston alle. Tekstejä on jo jonkin verran. Niitä on
ajatelmakirjassa, blogissa, yksittäisissä tiedostoissa ja päässäni.
Kynttilä sinulle, isä.