sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Isien päivänä.


4.12.2011 / Kirje iskälle (edit 11.11.12)

Tein haudallesi seppeleen. Mietin, olitko oikeassa, olisitko tuntenut itsesi ulkopuoliseksi ja huonoksi. Ei, et saa myrkyttää ajatuksiani. Niin. Tein jotain sinulle, omat käteni loivat muhkean seppeleen haudallasi, keskelle kynttilä ja kauneus levätköön siinä. Kuinka paljon kaipaankaan hiljaista läheisyyttäsi. Kuinka paljon kaipaankaan ääntäsi. Kuinka paljon kaipaankaan olemustasi. Kuinka paljon kaipaankaan olemassa oloasi.

Syyllisyydestä viis, et voi sitä tuntea enää, mutta sanonpa vaan, että päivittäinen ikävä on raskasta kantaa. Näin sinusta unta viime yönä. Olen pahoillani kun en ole laskenut kertoja, jolloin olet ollut yöseurani.

Kirjoitan sinusta ja minusta. Ajattelin, että olisin reipas tyttö ja saisin tämän (=salaisuus) valmiiksi helmikuussa. Aika ei taida kuitenkaan olla valmis. En tiedä onko aika koskaan valmis. Sanat eivät vain asetu paikoilleen, niin kuin tahtoisin niiden asettuvan. 

Kirjoitan sinulle. Kirjoitan itselleni, tämä on sitä terapiaa nyt. Kirjoitan muille. En tiedä miksi, minun on saatava kirjoitukseni julki. Kai, että lähimmäiseni näkisivät, mikä on totuus? "Minkä totuus?", kysyisit. Minä vastaan: "minun". Minun totuus. Minun rakkauteni. Minun herkkyyni. Minä.

Minä olen monelle kuin ilmaa, vähän kuin sinä, Me olemme niin samanlaiset. Minä haluan kertoa, kenen tyttö olen. Minä haluan tehdä sinut näkyväksi, niin kuin olisit ansainnut jo elinaikanasi. Kenenkään loukkaantumatta ja ketään loukkaamatta. Nyt on minun vuoro pitää puoltasi. Nyt on minun vuoro näyttää, ettet ollut ilmaa. Haluan vaalia muistoasi. Jokaisesta ihmisestä tulisi kirjoittaa kirja.

Hyväksyin ne ehdot, jotka teit koskien lähestyvää kuolemaasi. Kunnioitin niitä, ainakin yritin. Olit rauhallinen. Uskomattoman rohkea. Et itkenyt, et näyttänyt huolta, ajattelit meitä viimeiseen hetkeen saakka.

Reilu vuosi kaksi vuotta myöhemmin en voi vieläkään uskoa, että olet poissa isä.

Mies nukkuu vieressä, minä annan kyyneleiden valua. Täällä on pimeää, ulkona sataa ensilumi. Auton äänet kuuluvat, vuorokausi on vaihtunut, ylihuomenna on itsenäisyyspäivä. Niin. Itsenäisyyspäivä ja Tuntematon. Vuoden jokaisesta päivästä löydän jotain tai jonkun hetken, mikä linkittyy sinuun, isä.

Olen meinannut töissä puhjeta kyyneliin monesti. Olemukseltaan sinunlaisesi, perheen isä, on tehnyt viikonlopun ostokset. Palapaistia, perunoita, voita, leipää, maitoa, juustoa, salaatit, wc-paperia, juustosnaksuja, olutta ja jotain kahvin kanssa, tässä ne ovat meidän ostokset, jotka toit kotiin perjantaina. Niin. Et se ollutkaan sinä. Se mies oli joku vieras, joka maksoi kortilla ostokset, jonka lompakko oli mustaa nahkaa, jonka nimettömässä kultainen, joka oli reippaan kohtelias ja joka oli aivan kuin sinä mutta ei kuitenkaan. Arvaa, olenko pettynyt. Joudun nielemään kyyneleet, puremaan huulta ja jopa kaivamaan kohteliaan hymyn. Silmistäni voisi löytää kaipauksen, jos tietäisi etsiä. Silmäni eivät hymyile, niiden lohduton sävy on aito. Toivotan asiakkaalle hyvää viikonloppua, aivan kuin toivoisin joskus meidän kaupan kassaihmisen tehneen sinulle saman.

Isä, ajatukseni harhailevat. Huomasin kämmenessäni jotain likaa. Lika tuli varmaan, kun kaivoin auton alle pudonnutta kännykkääni. Harhaileva ajatus yrittää kasata kaikki kirjoittamani tekstit saman tiedoston alle. Tekstejä on jo jonkin verran. Niitä on ajatelmakirjassa, blogissa, yksittäisissä tiedostoissa ja päässäni. 

Kynttilä sinulle, isä.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Herkkä villasukka

Tiedän sen hetken, kun olen paikalla tilanteessa, en ole yksin mutta tunnen olevani väärässä seurassa. Mieleni huutaa sopimattomuuksiaan. Nauran kevyesti ja näyttelen olevani läsnä. Monet asiat eivät kiinnosta minua lainkaan. Minua ei tunneta. Joudun näyttelemään pirteää, iloista, positiivista... Kaikkia niitä ominaisuuksia, jota minussa ei luonnostaan sillä hetkellä ole. Kunnioitan keskustelua pysymällä aiheessa. Kliseeseen: "minua ei ymmärretä", olen kyllästynyt. Myönnän en anna kovinkaan monesti tilaisuutta. Olen väsynyt. Kukaan ei tänne tahdollaan synny. Tahtomatta tulemme. Nämä kysymykset mielessäni, joita en sanotuksi saa, tekevät minusta totisen. Ne syvimmät pelot, syvimmät tunteet salataan. Montako salaisuutta minulla on? Liian monta. 

Miksi villasukat kuluvat puhki kantapäistä? Tämä oli retorinen kysymys.

Pinnan alle näkee laittamalla pään veteen. Se, että näkeekö mitään, on monen sattuman summa. Vesi harvoin on selkeää. Pidätä hetki henkeä, laskeudu polvillesi ja laita pää veden alle.

Tekisitkö sen?