Unelmille aikaa.

Sovitetut askeleet eivät löytäneet valmiita merkkejä. Annan siis aikaa valkoiselle unelmalle.

Olin pettynyt itseeni. Olin kyynelten seassa pieni ihminen, joka lausui ne, nyt jo kadotetut sanat voimasta ja haluttomuudesta. En kuitenkaan särkynyt. Yritän uudelleen. Annan aikaa unelmille.

Piilossa on halu kirjoittaa suoraan ilman mielikuvia ja arvailtavia ajatuksia. En uskalla. Se olisi tylsää. Takertua sanoihin perinteisiin, olisi tuomio osaamattomuudesta jäsentää ajatuksia kiehtovaan tapaan. Toki haluan sanoa loppuun lauseet, jotka aloitan. Ehkä tämä kertoo pienestä maailmastani. Omasta sellaisesta. Ei sen väliä vaikka minussa ei olisi kiinnostavuutta.

Haluan olla mystinen tarina.

Kaksi, kolme ja neljä tähteä muodostavat ketjun, joka tuntematon on vielä minullekin. Pyörittelen mielessäni tähtiketjua. Kokoan ja kudon silmukoita. Käsialani on hiukan hapero tai hutera.

Niin on vaan aina ollut että on kovin kivunoloista kertoa juttuja, jolle ihmiset löytäisivät syyn nauraa. En ole sosiaalinen kärpänen. En omaa niitä kaikenhuomioivia verkkokalvoja, jolle iskostuisi sekunnin murto-osassa näppärä vastine toisten ajatuksille.

Olen kyllä hupsu. Läheiset tietää.

En ole näin vakava, kun lauseeni antavat odottaa. En täällä päivää pelkää, enkä pelkästään yötä ihannoi.

Kerään palaset. Oon täällä vielä huomenna. Ja jatkan kesken jääneet lauseet.

Kaukaista kaipuuta.

"Se loisti eilen." Ihmetellen kysyin, että mikä loisti? Kaipuu. Kaunis ajatus, sanoin itselleni. Tänään on kirjoitettava. Tänään en tunne kaukaista kaipuuta. Tänä yönä se on tässä käsissäni, tässä ruudussa sanoja muistissa. 

On kello pyörähtänyt akselinsa ympäri lukuisan kerran, että ollaan päästy aikaan lokakuun. Olen ollut hiljaa. Olen ollut hiljaa liian kauan. Annan sanojen hakea paikkaansa. Annan itselleni luvan olla itsessäni. Olen leikkinyt ajatuksella kuoleman pelosta ja pelottomuudesta. Olen leikkinyt ajatuksella "mitä jos". Olen palannut aikaan 2003. Olen ajatellut aikaa neitinä. (Olen nyt rouva.) Olen tuntenut paloa mutta haen vielä identiteettiä.

On toisinaan tarpeellista palata juurilleen, jotta muistaisi ja näkisi (kasvu)tarinan. Olen samalla kertoja ja kuuntelija. Mikä väri kuvastaa tämän hetkistä aikaa ja oloa. Tekisi mieli sanoa valkoinen. Valkoinen symboloi tulevaa. Ainakin toivon niin. Tuhka kuulostaa kauniimmalle väritykselle kuin harmaa.

Tuhka. Meillä mökillä saunan pesän tuhkat kerätään metalliämpäriin. Ämpärin tuhkanäkymä on sellainen harmaan sävyinen sateenkaari. Sanotaan, ettei tuhkaa kannata heittää pois. Se on mainio lannoite, uuden alku. Viekää tuhkatkin pesästä. Minut saa aikanaan levittää tuulten mukaan kauniille ruusutarhoille. Ollaan ajatuksen juoksussa jo lähellä syntymän ja kuoleman rajaa. Tuhka on värini. Ravitsen tulevaisuutta ja ajatuksiani, en ole valmis kuolemaan. 

Korkealentoisesta ajatuksesta on vaikea jäsentää luettavaa tekstiä. Olen vallaton. Haen rytmiä. En ole tehnyt tätä pitkään aikaan. En ole kirjoittanut päätäni auki liian pitkään aikaan, siksi tämä sekavihanneskeitto.